Rakkautta Ilmassa: Selityksiä

Elämä on kyllä jännä.
Treenaaminen on alkanut taas raivata itelleen henkireijän roolia mun elämässäni.
Viime aikoina on ollut tooooosi raskasta monin tavoin. Olen ollut stressaantunut, surullinen ja ahdistunut. Salilla pääsen hetkeksi pois kaikesta muusta. Siellä saan fiiliksen mukaan huhkia hampaat irvessä tai uuvuttaa itteni pitkillä, puuduttavilla hikisarjoilla.
Ryhmäliikuntatunnit on jäänyt aika unholaan, tuntuu ettei ne ikinä osu yksiin omien aikataulujen kanssa. Mieli halajais kyllä jollekin hullulle hikitunnille. Ehkä joku päivä sitten.

Ruoka on aika kinkkinen aihe tänä päivänä. Kyllä mä syön, mutta musta on tullut aiempaa huomattavasti nirsompi-... Jos se on enää edes mahdollista. En tiedä reagoinko johonkin henkimaailman asiaan sillee mutta tuntuu, etten saa laitettua suuhuni mitään pätkääkään erikoisempaa ruokaa. Koskee siis ulkonäköä, yhdistelmiä, maustoa, rakennetta, koostumusta... Annas olla jos laitan suuhuni jotain, mikä sitten tuntuukin siellä ällölle. Tulee niiiiin paha olo ja alkaa oksettaa.
Tekis mieli syödä pelkkää riisiä ja tonnikalaa, kanan filepihvejä ja parsaa ja rahkaa.
Olisin ihan onnellinen.

Noa kasvaa liian lujaa - taas.
Enkä tiedä liekö rakkautta vai mitä, mutta hänestä on sairaan kiva kiukutella äitille, lyödä äitiä, potkia äitiä, huutaa äidille, olla menemättä nukkumaan äidin kanssa.. jne.
Onpa negatiivinen olo. Meillä on Noan kanssa megakivaa yhdessä, mutta välillä meinaa palaa pahemman kerran pinna, kun jäbä keksii herätä 5:45 ja sitten kiukutella mulle seuraavan tunnin. Silloin naurattaa ei yhtään.
Hän on jo niin iso poika siltikin. En kestä. Jotenkin elän sellaisessa harhaluulossa, edelleen (!!), että lapset olis paljon pitempään paljon pienempiä. Mutta ei.

Nyt kuvia.
Lupaan päivitellä taas useammin.
Viime aikoina on vaan ollut positiiviset jutut (PAITSI TANKOTUNTIEN ALKAMINEN <3) vähän vähissä.