Vapaapäivä.

Huh huh. Kyllä elämä nyt koettelee.
Alan olla korviani myöten ihan täynnä ja piukassa ihan kaikkea.
Haluaisin ottaa Noan mukaan ja mennä johonkin kauniille saarelle keskelle ei mitään.
Toisaalta haluaisin pyöreään, pehmustettuun huoneeseen, jossa voisin huutaa niin kauan kuin ääntä lähtee ja juosta päin seiniä niin kauan kuin jaksan. Uudestaan ja uudestaan niin kauan, etten pysty enää nousemaan ylös.

Haluaisin kertoa kaiken, mun sisällä joku oikeen pakottaa mua huutamaan kaiken pienintäkin yksityiskohtaa myöden koko maailmalle, mutta järki hakkaa vastaan. Hiljaa on vähemmän haavoittuvaisempi.
Toivoisin ajan kuluvan nopeampaan. Toivoisin päivien, viikkojen ja kuukausien lentävän siivillä ohi. Toivoisin elämää seitsemän vuoden päästä.

Ensin meinasin, etten kirjoita mitään.
Turha sanoa mitään, kun ei ole oikeastaan mitään järkevää asiaa.
Ahdistaa niin paljon, että oksettaa.
Kuvottava kuumotus.
En aloittanut tätä, enkä saa sitä yksin loppumaankaan.

Puhumalla kai selviäis, mutta kun ei saa miellyttävää lausetta suustaan, niin se vaikeuttaa asioita huomattavasti.

Joskus pitää uskaltaa olla rohkeampi. Tänään en vielä siihen pysty.

Sydän hakkaa sataa.