Saisin aikaiseksi päivän mittäisen tekstin stressistäni, mutta en oikeastaan halua kirjoittaa siitä, sillä se vasta stressaakin, jotenkirjoitan ihan toisesta aiheesta.
Noa täytti tänään vuoden. En pysty mitenkään käsittämään tätä asiaa.
Vastahan olin raskaana ja mietin, että tupsahtaako se poika sieltä ollenkaan pihalle.
Kun Noa oli ihan pikkiriikkinen minisintti, oli hänellä tumma tukka ja tumma silmät. Päässä oli karstaa ja iholla punaisia näppyjä. Posket oli pyöreät ja sormet pienemmät mitä puolikas ranskanperuna.
Noa oli maailman kaunein vastasyntynyt vauva.
Jo sairaalassa Noa itki paljon ja varsinkin öisin. Kotona hän jatkoi itkuaan ja itsekin itkin aika paljon. Olin surullinen kun en tiennyt, miksi lapseni itkee. Ensimmäiset kaksi kuukautta oli sekuntipeliä ja olin epävarma ihan kaikesta muusta paitsi siitä, etten ollut ikinä kokenut niin suurta onnea tai rakkautta, kuin mitä tunsin Noaa kohtaan.
Väsytti, itketti, kiukutti, nauratti, hymyilytti. Ja kaikkea näitä täysillä vuorotellen.
Jos murrosiässä tuntui, että tunteiden säätely on hankalaa, niin en en tiennyt silloin mistään mitään.
Imetin 7 viikkoa. Taidettiin Noan kanssa molemmat olla yhtä helpottuneita kun se loppui. Tissit litistyi siis ihan turhaan, yhtä hyvin olisin voinut antaa hänelle korviketta jo heti alusta alkaen ja hengissä oltais edelleen, uskoisin. Onneksi on olemassa Viro. Sieltä saa kuulemma uutta täytettä näitten pussien sisään.
Taidan käyttää sen oljenkorren myöhemmin elämässäni hyväkseni, ihan vain omaksi ilokseni.
Noa kasvoi ihan kamalan nopeasti. Ihan fyysisesti kuin kehityksessäkin hän oli jotenkin kovin edellä hyväksi todettuja keskiarvoja. Jossain vaiheessa lähellä puolta vuotta aloin tajuta, ettei mun vauvani olekaan enää ihan avuton pieni selällään kellivä leppäkerttu. Yhtäkkiä saikin olla juoksemassa perässä kun alkoin ryömiminen ja konttaaminen ja ihan huomaamatta kävely ja siitä harjoiteltiin sitten varmuuden vuoksi vielä juoksemaankin.
Noa on sellainen, että sillä on aina kiire sinne minne hän on menossa. Yleensä kovin kiire on kuitenkin johonkin kiellettyyn paikkaan, kuten wc:en, keittiöön, portaisiin, liukuovien väliin...
Poika raukka äitiinsä tullut. Kovasti olisin toivonut, että hänet olisi siunattu pitkällä pinnalla ja harkitsevalla otteella elämään, vaan pieleen meni. Pää edellä, mielellään täysillä ja piruvie ellei hommat mene ihan niin kuin suunnitelmissa... Lapselle ei saa tietenkään ikinä nauraa ilkeässä tai solvaavassa mielessä, mutta kyllä siinä on välillä naurussa pidätteleminen, kun vedettävän auton naru on jäbän oman jalan alla ja kiukku on mittaamaton, kun se auto ei liiku vaikka sitä kuinka vetäisi!
En ymmärrä, että missä vaiheessa Noan lyhyttä elämää hänestä on tullut yksivuotias. Onko joku muu muka täyttänyt vuosia viimeisen 12 kuukauden aikana? En minä ainakaan.
Panikoin tästä kasvamisesta ihan liikaa. En saanut tänään aamu viiden jälkeen unta enää, kun mietin vaan sitä, että Noa on tänään 1. Mietin ja mietin ja mietin. Joku pitää mua ihan hulluna ja pitäkööt, ihan sama mulle. Tällainen munsta on tullut, ihan hömppä.
Aamulla mietin itseäni ennen ja nyt. Mietin omia vanhempiani ja aiempia ihmetyksiäni siitä, miten vanhemmat antaa lapsilleen rahaa vielä senkin lisäksi, että maksavat niiden ruuat, vaatteet, harrastukset, jne. Olen ihan oikeasti monesti viimeisen vuoden aikana hämmästynyt siitä, miten mua ei ollenkaan haittaa ostaa Noalle satojen eurojen arvosta vaatteita, leluja ja ruokaa, maksaa vakuutuksia ynnä muita, mutta sitten kun pitäisi ostaa itselleen jotain, niin jätän mielummin väliin ja hankin Noalle jotain kivaa.
Ihmetykset kumpuaa mun mieleen vain siksi, että olen ennen ollut todella itsekäs ja varsinkin rahankäytön suhteen. Nykyään ostelen kaikille kolmelle poitsulle lahjoja ja ylläreitä ja mitä lie kaikkea kivaa ja tyydyn itse sitten viimeisimpänä osaani. Hahha. (JANNE VINKKI, MUA EI HAITTAIS JOKU PIENI YLLÄRI SILLOIN TÄLLÖIN, VAIKKA IHAN VAIN TIISTAIN KUNNIAKSI)
Lapset kasvaa, tiedän sen, mutten vaan osannut yhtään varautua tähän.
Ihanaahan se loppujen lopuiksi ja mielettömän valloittavaa, kun Noan luonne alkaa toden teolla vihdoin hahmottua. Pienestä vauvasta on kuoriutunut äitiä halaileva ja pussaileva sulopallero, jolla on joka päivä kymmeniä uusia tarinoita kerrottavana ja asioita koettavana. Se sulopallero ei tunnu pysyvän hetkeäkään paikoillaan, mutta kun pysyy, keskittyy hän täysillä siihen mitä tekee, oli se sitten dublot, nuppipalapelit tai muotolaatikko. Noa on sosiaalinen, iloinen ja aurinkoinen. Hän on helposti lähestyttävä ja tämän päivän valokuvaajaa lainatakseni antaa itsestään paljon ja vielä enemmän.
Kaikessa yksinkertaisuudessa hän on ainutlaatuinen ja eittämttä paras laatuaan,
äidin ihan ikioma.
Noa <3
Rakkaudella,
Kiia
ps. Anteeksi mahdolliset virheet. En jaksa tarkastaa ja näppis on vähän rikki.
