Lisää kiloja, lisää iloa.

Leukojen vetäminen on jännä juttu.
Se on sellanen mörkö.
En ole koskaan ollut mikään älyttömän vahva leuanvetäjä, mutta lajina se on ollut aina kaikessa hulluudessaan kovin viehättävä.
Insiproiduin räjähtävällä voimalla, kun näin videon tutustani, siis naisesta, joka on synnyttänyt kesällä suloisen pikkutytön, vetämässä 2,5 leukaa 30kilon lisäpainolla. Ihan mieletöntä, mä ajattelin. Mäkin haluan!

Siltä istumalta päätin, ennen edes  itse lisäpainollista leuanvetoa koskaan kokeilematta, että seuraavan puolen vuoden sisään vedän ainakin kolme leukaa 30kg lisäpainolla.
En tiedä oliko se typerä vai hyvä päätös, sen näkee sitten toukokuun puolessa välissä viimeistään hehehe.
No, eilen pääsin sitten ensimmäistä kertaa koittamaan voimiani ja olin ihan varma, että jo 5kg lisävastus saa mut katumaan ikuisesti suurta suutani, mutta kyllä meikäläinen sitten jollain tahdon- ja lihasvoiman sekoituksella kiskasi yhden ja surullisen toisen leuan alun 15kg lisäpainolla. Voisin siis kuvitella, että kunhan vaan ahkerasti treenaan, niin tavoite 3xleuanveto 30kg lisäpainolla ei ole ihan täysin utopistinen.
Seuraavassa todistusaineistoa tältä päivältä, eli siis toiselta kerralta kun moista koitan.
Nauraminen sallittu, saan siitä lisää voimaa ja motivaatiota, hahah.
Vyössä roikkuu 15kg.

Lisäksi tänään kävi yksi sellainen toinenkin painoihin liittyvä juttu, kun heräsin vihdoin todellisuuteen. Rakastan, rakastan, rakastan tehdä lantionnostoja, koska ne tuntuu pyllyssä niiiiiiin hyvältä. Teen ne yleensä aina treenin päätteeksi ja jostain tottumuksesta heitän vaan päihin 20kg kiekot, eli silloin painoa koko setillä on 60kg. No, tänään tein kyykyt, sitten takapotkut smithissä ja sitten oli lantionnostojen vuoro. Pistin päihin "ne tavalliset" ja oli niiiin kevyttä niin kevyttä. SiltiKÄÄN en lisännyt painoja, vaan kitisin vaan kun ei tunnu missääh, hahah. Yksi Elixian PT siinä sitten vaan totesi, että tekee ite 140 kilolla ja hänellä on 50-kilosia tyttöjä asiakkaana, jotka nostaa 80kg. "Sä et vaan USKALLA laittaa lisää painoa". No johan pomppas. Ei siinäkään auttanut itkut sitten, vaan löin 90kg tankoon ja aloin nostelemaan. 4x6x90kg oli sitten lopputulos.
Nauratti vähän. 30kg lisää painoa niin et hujahti. Oon vaan niin urpo. Mut näin se menee, olen tosi arka lisäämään painoja jalkaliikkeissä, koska jännitän aina sitä seuraavien päivien elämistä ja olemista. Silti haluaisin isomman pyllynn. Ristiriitaista, mutta näin se on aina mennyt. Eipähän mene enää, koska 90kgsta takaisin 60kg laskeutuminen ilman vaikkapa jotain kunnon vammaa olisi häpeä.
ELÄMÄ ON IHANAA!
Todistusaineistoa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Illalla vielä tankotunnille, en malta odottaa!!!
JEA!!

Rakkaudella,
Kiia

Mikä motivaatio?

Ihan tällain lyhyesti haluaisin nyt jakaa ajatukseni motivaatiosta ja sensemmosesta.

Mietin usein, että mikä ihan oikeasti on mulle se kovin motivaattori käydä salilla ja treenata epämukavuusalueen reunalla ja välillä rutkasti sen yli. Itsellä tuskin on mitään yhtä tiettyä motivaattoria, vaan enemmänkin monta "pienempää" palasta, jotka yhdessä saa mut venymään melkein mihin vain.
Terveys. Tiedän, että jos ja kun treenaan, voin henkisesti ja fyysisesti paremmin. Jaksan paremmin töissä, vapaa-ajalla, Noan kanssa ja ihan missä vain.
Intohimo. Tunnen ihan vilpitöntä paloa hikoilla, ähkiä ja puhkia, läähättää ja puuskuttaa naama punaisena. Itsensä haastaminen ja ylittäminen on yksi huipuimmista jutuista mitä tiedän.
Ulkonäkö. Haluan näyttää hyvältä. Haluan käyttää farkkuja ja tuntea oloni niissä mukavaksi. En halua verhoilla itseäni löysiin vaatteisiin, vaan käyttää sellaisia vaatteita, jotka mua miellyttää ja sitten olla pursuamatta niistä ulos.
Itsekunnioitus. Kunnioitan omaa kroppaani ja terveyttäni sen verran, että haluan nähdä vaivaa niiden eteen. Olen muutakin kuin työntekijä ja äiti. Salilla olen minä itse, hetken ihan omissa maailmoissani unohtaen kaiken turhan ja tyhmän elämässä.
Itsetunnon kohotus. Raskauden jälkeen olin aika alamaissa ja kärsin henkisesti ja fyysisesti siitä, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti omasta mielestäni(!!!!!!) lihava. En viihtynyt omassa kropassani, vaatteiden valitseminen oli ahdistavaa ja vaivalloista ja tunsin olevani ihan nolla. En kelvannut itselleni, niin miksi olisin kelvannut kenellekään muullekaan?

Yhtenä suurensuurena motivaattorina toimii myös kaiken maailman negatiiviset tunteet, kuten ärsytys, viha, kiukku, turhautuminen jne.

Olen todella ankara itselleni ja harvoin  yhtään mikään, mitä teen, riittää. Se on varmaan aika vaikeaa ymmärtää, mutta mun mielestä valtaosa ihmisistä, joita näen kaupungilla, salilla tai missä vaan, näyttää tosi hyvältä omassa itsessään. Ei niiden tarvii olla laihoja ja lihaksikkaita tai muodikkaita tai muuta, mutta kun ihminen on itsevarma, niin se näkyy ja se näyttää hyvältä.
Itsestäni en tietenkään ajattele samalla tavalla. Mulla pitäisi olla aina jotain parempaa, jotta olisin tasavertainen muiden kanssa, MUTTA kieroa tästä tekee se, etten kuitenkaan vertaa itseäni muihin, niin, että se jollain tavalla vaikuttaisi vaikkapa arkisiin tekemisiini tai käyttäytymiseeni. En myöskään kadehdi muita, sillä olen vahvasti ja vakuuttuneesti sitä mieltä, että jokainen pystyy omilla teoillaan vaikuttamaan vaikkapa nyt siihen ulkonäköönsä, kun siitä on kerran tässä pohdinnassa kyse. Ja sitähän meikäläinen koko ajan tekee. Vaikuttaa itse omilla tekemisillään.

Mulla on sellainen itseni telomisen taito. Tällä hetkellä on vasen takareisi ollut poissa pelistä noin kolme viikkoa ja tänään vasen olkapää alkoi vihottelemaan treenin loppupuolella.
Pääasiassa inhoan tekosyitä, mutta mun mielestä vääränlainen kipu on hyvä syy olla jättämättä joku tietty treeni väliin. Se ei ole tekosyy jättää kaikkia treenejä väliin. On paljon mitä voin tehdä ilman takareittä ja olkapäätä. Joskus vaan suoraan sanottuna ketuttaa kun joku tulee kysymään multa, että oonko tehnyt sitä tai tota ja vastaan, etten voi, kun reisi jumittaa ja kipuilee, tai että kyllä, mutta huomattavasti pienemmillä painoilla kuin normaalisti, niin sitten alkaa lässytys "Joojoo tekosyitä". NÄYTÄNKÖ MÄ SILTÄ, ETTÄ MENEN TEKOSYIDEN TAAKSE PIILOON? No en mielestäni, mutta fakta on se, että kun sattuu tarpeeksi, ni jätän mielummin tekemättä tai teen kevyemmin, kuin rikon paikkoja entistä enemmän ja parantuminen pitenee.
Anteeksi tämä avautuminen, se oli pakollinen.
Tekosyyt. Tekosyitä on monia ja 98% tekosyistä on typeriä.
Ihmiset, joilla on paljon tekosyitä ja vähän nöyryyttä ja kykyä myöntää omat virheet ja erheet, harvoin pärjää elämässä laajalla tähtäimellä.
En jatka sittenkään ehkä enempää, en tiedä miten tää aihealue nostaakin mulla karvat näin kamalasti pystyyn. HUH!

Takaisin motivaatioon.
Jokaisella on omat motivaation lähteet. Joku haluaa laihtua, toinen kiinteytyä, kolmas tähtää kisalavoille.
Kenenkään tavoitteet tai motivaattori eivät ole toisen vastaavia vähäpätöisempiä.
Jokainen aloittaa jostain, toinen 250 kilosta ja toinen 42kilosta. Se, kummasta on helpompi päästä terveisiin tavoitteisiin, onkin sitten ihan eri tarina.
Rakastan kannustaa ihmisiä liikkumaan. Tavoitteisiin ruoskiminen ja sitten niiden saavuttamisesta iloitseminen on mulle kuin huumetta, se on ihan mieletön fiilis kun itse tai joku toinen onnistuu. On ihanaa, kun joku uskaltaa yrittää ja puskea eteenpäin. Ah, oon ihan euforiassa jo pelkästä ajatuksesta!
Tankotunneilla tämä kaikki korostuu moninkertaisesti, kun kyse on mun itseni opettamista jutuista, joissa tytöt onnistuu ja saa hyviä fiiliksiä, niin se on sellasta äidillistä ylpeyttä ja syvää lämpöä sydämessä, mikä saa mut jaksamaan ihan rättiväsyneenäkin.

Alkaapa rakoilla ja rönsyillä pahasti. Toivottavasti käteen jäi edes jotain ajatuksia.
Meikäläinen menee nyt nukkumaan ja valmistautumaan huomisiin leuanvetoihin ja illan tankotuntiin. Saattaa olla, että lirautan tänne huomenna pienen pätkän ja valotan mun seuraavan puolen vuoden tavoitteita, hihii.

Tässä vähän motivaatiota meikäläiselle, en vaan pääse tästä megamutsista yli. Ihana nainen.
http://satujumppaajasalikohtaamisia.wordpress.com/2013/11/22/jokivarren-iron-mom/

Rakkaudella,
Kiia

Se on tyhmä ku sanoo.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten tyhmiä saapasaivoja me ihmiset ollaan.

Joskus nuorempana kun kamppailin vaikkapa jonkun parisuhdekriisin kourissa, missä olin ihastunut johonkin poikaan ja poika aluksi ainakin muhun ja sitten yht´äkkiä poika ilmoittikin kärsivänsä pahanlaatuisesta sitoutumiskammosta, niin ajattelin, että ihanaa kun sitten aikuisena ei ole tällaisia nuorten poikien ongelmia. Jep.

Aikoinaan, yläkoulussa ollessani kun kuulin puhuttavan pahaa itsestäni selän takana, en jaksanut odottaa aikuisuutta, sillä eihän aikuiset puhu pahaa toisistaan, vaan selvittää kiistat ja harmit fiksusti kasvotusten. Jep.

Lasta opetetaan kiittämään, jotta hänestä tulisi hyvätapainen.
Lasta opetetaan pyytämään anteeksi, jotta hänestä tulisi hyvätapainen,
MUTTA
muistaako äidit ja isät opettaa lapsilleen myös sen, mitä kiitos ja anteeksi tarkoittaa?
Mitä on kiitollisuus? Missä kohtaa kiittäminen saa olla vain kohteliaisuutta ja missä kohtaa tulee oikeasti olla kiitollinen?
Miten ollaan pahoillaan ja miksi anteeksi pyydetään? Mitä anteeksi pyytämisen jälkeen tapahtuu ja mitä se pitää sisällään?


Miksi ihmisen on joskus niin vaikeaa pyytää anteeksi ja herranjumala vielä tarkoittaa sitä?
Anteeksi voi ainakin pyytää muutamalla eri tavalla. Naiselta ainakin.
"Anteeksi kun pahoitin mielesi, haluatko kertoa mikä sai sut suuttumaan?"
"Olen pahoillani, sanoin/tein typerästi ja kadun/pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa."
Ihan vaikka esimerkiksi.
Olin aiemmin todella huono pyytämään anteeksi, mutta olen kehittynyt siinä.
Mun mielestä aikuisuuteen yleensäkin kuuluu omiin heikkoihin kohtiin perehtyminen, tai aluksi edes niiden tiedostaminen ja myöntäminen ja sitä kautta sitten perehtyminen ja niissä kehittyminen tai niiden pois kitkeminen. Kenenkään ei missään nimessä tarvitse olla täydellinen, mutta kyllä sapettaa sellaiset mun ikäiset ja vanhemmat ihmiset, jotka vuodesta toiseen vaan porskuttaa laput silmillä eteenpäin, eivätkä yhtään näe omia virheitään.
Sellaiset ihmiset on köyhiä ja itsekeskeisiä.
Pidän sellaisista ihmisistä hyvin vähän tai en ollenkaan. Laiskiaiset.

Myös anteeksi antaminen on taitolaji. Siinä en ole erityisen lahjakas, vaikka aina yritän kovasti. En ole pitkävihainen laisinkaan, mutta kun mua loukkaa tarpeeksi monta kertaa ja unohtaa tai jättää vaan pyytämättä anteeksi, tai sitä anteeksipyyntöä pitää oikein vaatimalla vaatia, niin silloin voi kyllä unohtaa kaikki helpot pälkähästä pääsemisen keinot.
Tarpeeksi pitkään venytetystä pinnasta palautuminen vie aikaa eikä palautuminen silloinkaan ole ihan taattua. Se on nääs vähän niinkuin raskausmaha. Sen iho venyy ja paukkuu äärimmilleen ja vauvan pihalle posautuksen jälkeen se iho palautuu, pahimmillaan arpeutuneena, kevyemmässä tapauksessa nätisti entiselleen.

Mun "raskausmahani" alkaa olla jo aika arpinen ja tähän ei nyt auta bio oilit sun muut.

Takaisin punaisen langan kimppuun.
En ikinä unohda sitä, kun mun tätini sanoi mulle, jotain elämän kriisiä hänelle itkustaessani, ettei ihmiset itsellään aikuistu ja ihan yhtä lapsellisia ne on 10- kuin 40-vuotiainakin. En halunnut uskoa sitä sillon kuutisen vuotta sitten, sillä se tuntui kovin lohduttomalta, mutta uskon sen nyt. Totta se on.
Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että aika tuo järkeä päähän, muttei se ihan niin mene. Uskoisin, että elämänkokemuksella ja erilaisista haasteista selviämisellä on oma vaikutuksensa. Maalaisjärki lienee kuitenkin pääosassa tässäkin näytelmässä.
Toivoisin, että jos tarpeeksi mietin ja pohdin tällaisia asioita ja yritän aina, joka päivä, eri tilanteissa istuttaa itseni vastapuolen saappaisiin, opin ehkä elämään elämääni vään vähemmän lapsellisena kuin eilen.

Sellaista aivotonta ajatuksenjuoksua. Nyt tähän päivään.

Aika on taas ottanut siivet alleen. Flunssasta ollaan mukamas selvitty. Noa on edelleen aavistuksen räkäinen ja meikäläisellä tulee sellasia poskiontelontulehdus-fiiliksiä aina välillä. "Alkaa kypsyttää"-vaihe ohitettiin noin kuukausi sitten. Mitta on täysi.
Salilla oon päässyt käymään ja se on IHANAA! Niin ihanaa et meinaan revetä liitoksistani. RAKASTAN salilla käyntiä ja se on mun toisteks tärkein vapaa-ajan viete, heti mun Vauveliinini jälkeen <3
Ihanaa kun kehittyy painoissa ja lihakset kasvaa ja kehittyy. Jalkoihin tarttis vaan lisää jytyä ja sinne hierojallekin voisin jonain kauniina päivänä raahautua. Ehkä kinun Joulupukilta jotain hieronta-aikoja.

Alastonkuva 1.

Alastonkuva 2.

Noa osaa jo sanoa kolmisanaisia "lauseita". Tai "lauseita" mut siis onhan kolme sanaa jo lause.
"Äiti anna lisää"
"Mummo/mamma/kukalie tulee tänne/illalla"
"Isi/äiti ajaa autoa"

Esimerkiksi. Ei hän nyt tiettykään osaa noin selkeällä suomen kielellä niitä sanoa, hahah, mutta kyllä meikäläinen ainakin ihan ymmärtää.
Kauhian reipas ja kovapäinen nuori mies hän jo on. Käsittämättömän iso ja omatoiminen.

Huomenna lähdetään isänisän luo Uuteenkaupunkiin syömään ja joudun kyllä sellaisen elämäni suurimman haasteen eteen taas että huh huh. Pappa valmistaa nimittäin lammasta... Eikä mitä vaan lammasta, vaan lemmikkilammasta. Lammasta, jolla oli vielä eilen nimi ja se kirmasi iloisesti kahden kamunsa kanssa kotilaitumella.
Tällaisena ruokavammaisena näen tilanteeni lähinnä epätoivoisena. Vaihtoehtona ei ole olla syömättä lammasta, tai voi olla, että seuraavaan kutsuun menee taas muuuuuuuuuuuutama vuosi. Mietin tässä tuskissani vain, että mistäköhän saisin tarpeeksi valiumia selvitäkseni tilanteesta järjissäni ja kakomatta tai itkemättä.
Lammas on varmasti maultaan noin niinkuin yleisesti todella hyvää, enkä sitä siis sinänsä epäile. Enkä arvostele sitä lampaan syömistä sinänsä., mutta mutta vaan on joku aivovamma ihan oikeasti. Tajuaako kukaan mua?

Noniin nyt loppu kirjoittaminen ja valitus, kukaan ei ole varmaan jaksanut edes lukea tänne asti mikä on sinänsä ihan hyvä juttu.

Nyt tuutilullaa ja huomenna uusi yritys,
rakkaudella,
Kiia.

ps. Olin tollasessa ihan simppelissä kehonkoostumusmittauksessa ja se näytti seuraavalta. Ens kerralla paremmin!!