Mietin usein, että mikä ihan oikeasti on mulle se kovin motivaattori käydä salilla ja treenata epämukavuusalueen reunalla ja välillä rutkasti sen yli. Itsellä tuskin on mitään yhtä tiettyä motivaattoria, vaan enemmänkin monta "pienempää" palasta, jotka yhdessä saa mut venymään melkein mihin vain.
Terveys. Tiedän, että jos ja kun treenaan, voin henkisesti ja fyysisesti paremmin. Jaksan paremmin töissä, vapaa-ajalla, Noan kanssa ja ihan missä vain.
Intohimo. Tunnen ihan vilpitöntä paloa hikoilla, ähkiä ja puhkia, läähättää ja puuskuttaa naama punaisena. Itsensä haastaminen ja ylittäminen on yksi huipuimmista jutuista mitä tiedän.
Ulkonäkö. Haluan näyttää hyvältä. Haluan käyttää farkkuja ja tuntea oloni niissä mukavaksi. En halua verhoilla itseäni löysiin vaatteisiin, vaan käyttää sellaisia vaatteita, jotka mua miellyttää ja sitten olla pursuamatta niistä ulos.
Itsekunnioitus. Kunnioitan omaa kroppaani ja terveyttäni sen verran, että haluan nähdä vaivaa niiden eteen. Olen muutakin kuin työntekijä ja äiti. Salilla olen minä itse, hetken ihan omissa maailmoissani unohtaen kaiken turhan ja tyhmän elämässä.
Itsetunnon kohotus. Raskauden jälkeen olin aika alamaissa ja kärsin henkisesti ja fyysisesti siitä, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti omasta mielestäni(!!!!!!) lihava. En viihtynyt omassa kropassani, vaatteiden valitseminen oli ahdistavaa ja vaivalloista ja tunsin olevani ihan nolla. En kelvannut itselleni, niin miksi olisin kelvannut kenellekään muullekaan?
Yhtenä suurensuurena motivaattorina toimii myös kaiken maailman negatiiviset tunteet, kuten ärsytys, viha, kiukku, turhautuminen jne.
Olen todella ankara itselleni ja harvoin yhtään mikään, mitä teen, riittää. Se on varmaan aika vaikeaa ymmärtää, mutta mun mielestä valtaosa ihmisistä, joita näen kaupungilla, salilla tai missä vaan, näyttää tosi hyvältä omassa itsessään. Ei niiden tarvii olla laihoja ja lihaksikkaita tai muodikkaita tai muuta, mutta kun ihminen on itsevarma, niin se näkyy ja se näyttää hyvältä.
Itsestäni en tietenkään ajattele samalla tavalla. Mulla pitäisi olla aina jotain parempaa, jotta olisin tasavertainen muiden kanssa, MUTTA kieroa tästä tekee se, etten kuitenkaan vertaa itseäni muihin, niin, että se jollain tavalla vaikuttaisi vaikkapa arkisiin tekemisiini tai käyttäytymiseeni. En myöskään kadehdi muita, sillä olen vahvasti ja vakuuttuneesti sitä mieltä, että jokainen pystyy omilla teoillaan vaikuttamaan vaikkapa nyt siihen ulkonäköönsä, kun siitä on kerran tässä pohdinnassa kyse. Ja sitähän meikäläinen koko ajan tekee. Vaikuttaa itse omilla tekemisillään.
Mulla on sellainen itseni telomisen taito. Tällä hetkellä on vasen takareisi ollut poissa pelistä noin kolme viikkoa ja tänään vasen olkapää alkoi vihottelemaan treenin loppupuolella.
Pääasiassa inhoan tekosyitä, mutta mun mielestä vääränlainen kipu on hyvä syy olla jättämättä joku tietty treeni väliin. Se ei ole tekosyy jättää kaikkia treenejä väliin. On paljon mitä voin tehdä ilman takareittä ja olkapäätä. Joskus vaan suoraan sanottuna ketuttaa kun joku tulee kysymään multa, että oonko tehnyt sitä tai tota ja vastaan, etten voi, kun reisi jumittaa ja kipuilee, tai että kyllä, mutta huomattavasti pienemmillä painoilla kuin normaalisti, niin sitten alkaa lässytys "Joojoo tekosyitä". NÄYTÄNKÖ MÄ SILTÄ, ETTÄ MENEN TEKOSYIDEN TAAKSE PIILOON? No en mielestäni, mutta fakta on se, että kun sattuu tarpeeksi, ni jätän mielummin tekemättä tai teen kevyemmin, kuin rikon paikkoja entistä enemmän ja parantuminen pitenee.
Anteeksi tämä avautuminen, se oli pakollinen.
Tekosyyt. Tekosyitä on monia ja 98% tekosyistä on typeriä.
Ihmiset, joilla on paljon tekosyitä ja vähän nöyryyttä ja kykyä myöntää omat virheet ja erheet, harvoin pärjää elämässä laajalla tähtäimellä.
En jatka sittenkään ehkä enempää, en tiedä miten tää aihealue nostaakin mulla karvat näin kamalasti pystyyn. HUH!
Takaisin motivaatioon.
Jokaisella on omat motivaation lähteet. Joku haluaa laihtua, toinen kiinteytyä, kolmas tähtää kisalavoille.
Kenenkään tavoitteet tai motivaattori eivät ole toisen vastaavia vähäpätöisempiä.
Jokainen aloittaa jostain, toinen 250 kilosta ja toinen 42kilosta. Se, kummasta on helpompi päästä terveisiin tavoitteisiin, onkin sitten ihan eri tarina.
Rakastan kannustaa ihmisiä liikkumaan. Tavoitteisiin ruoskiminen ja sitten niiden saavuttamisesta iloitseminen on mulle kuin huumetta, se on ihan mieletön fiilis kun itse tai joku toinen onnistuu. On ihanaa, kun joku uskaltaa yrittää ja puskea eteenpäin. Ah, oon ihan euforiassa jo pelkästä ajatuksesta!
Tankotunneilla tämä kaikki korostuu moninkertaisesti, kun kyse on mun itseni opettamista jutuista, joissa tytöt onnistuu ja saa hyviä fiiliksiä, niin se on sellasta äidillistä ylpeyttä ja syvää lämpöä sydämessä, mikä saa mut jaksamaan ihan rättiväsyneenäkin.
Alkaapa rakoilla ja rönsyillä pahasti. Toivottavasti käteen jäi edes jotain ajatuksia.
Meikäläinen menee nyt nukkumaan ja valmistautumaan huomisiin leuanvetoihin ja illan tankotuntiin. Saattaa olla, että lirautan tänne huomenna pienen pätkän ja valotan mun seuraavan puolen vuoden tavoitteita, hihii.
Tässä vähän motivaatiota meikäläiselle, en vaan pääse tästä megamutsista yli. Ihana nainen.
http://satujumppaajasalikohtaamisia.wordpress.com/2013/11/22/jokivarren-iron-mom/
Rakkaudella,
Kiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti