Huh huh, mistä edes aloitan.
Olen väsynyt. Väsynytväsynytväsynyt. Kyllä minä tiesin jo ennen kuin olin raskaanakaan, että lapsen kanssa unet jää vähemmälle, mutta nyt alkaa mennä jo vähän överiksi.
Noa menee nukkumaan 21-22 välisenä aikana ja herää ensimmäisen kerran yleensä jo puolen yön aikaan ja siitä eteenpäin muutaman kerran ja sitten, neljän, puoli viiden aikaan hän herää kokonaan. Silmät apposen auki hän itkee sängyssä, välillä nousee ylös ja nauraa, kierii ja pyörii ja kitisee. TUNNIN. Sitten kun tämä kamala taistelu on ohi, heräilee hän n. puolen tunnin välein kunnes nousee lopullisesti ylös 07-08 aikaan. Kitinä jatkuu koko aamun ekoille päikkäreille asti, jotka hän nukkuu 10-11 alkaen, siitä herättyään on taas nälkä joka tarkoittaa kitinää ja sitten syödään ja tässä vaiheessa on ehkä hetki iloista ja kivaa aikaa, kunnes alkaa taas väsyttää ja kitinä ja itku ja huuto alkaa taas, kunnes hän menee toisille päiväunilleen 15-16 maissa.
Illat toisten päikkäreiden jälkeen menee hyvin ja iloisesti leikkien ja mitä lie ikinä tehdäänkin ja nukkumaan hän menee illalla kiltisti, kunhan on vain tarpeeksi väsynyt.
Alan olla neuvoton. Olen tassutellut, silitellyt päätä, selkää, mahaa, pyllyä, olen hyssytellyt ja suhistllut ja hyräillyt, kehoittanut nukkumaan ja ollut hiljaa. Olen istunut sängyn vieressä ja poissa sängyn viereltä. Olen ottanut syliin ja omaan sänkyyni ja ollut ottamatta, laittanut sinnikkäästi selälleen, kyljelleen ja mahalleen, pystyyn nousseen lapsen. Olen antanut tutin ja ollut antamatta tuttia. Olen antanut huutaa itsensä uuvuksiin ja sitten yrittänyt uudestaan.
Ja kyllä, tehnyt näitä kaikkia pitkäjänteisesti ja oikeasti yrittänyt monena yönä, sitten vaihtanut taktiikkaa mutta ei, mikään ei toimi.
Joinain öinä haluaisin itsekin vain itkeä ja huutaa kun en tiedä mitä teen. Aamuisin olen niin väsynyt, etten meinaa pysyä hereillä edes sitä ensimmäistä pätkää ennen Noan päikkäreitä, nuokun vain ja puheen tuottaminenkin on todella raskasta, silmiin sattuu ja tuntuu kuin olisin humalassa. Ärsytyskynnykseni on niin matala, että jo pienikin asia saa karvat nousemaan pystyyn.
Ahdistaa ja ärsyttää! Ei ole Noan vika, ettei hän nuku, eikai hän nyt herrajumala osaa noin pienenä päättää että hei, kiusaanpa äitiä heräämällä keskellä yötä hihihihi. En vain tiedä mitä teen ja sitten kun on nukkunut kohta 9kk joka yö katkonaisesti, niin kyllä valitettavasti alkaa loppua huumorintaju niinä pimeinä, väsyneinä, raastavan pitkinä yön tunteina,
Niinä aamuina, kun Janne hoitaa aamuherätykset ja saan itse nukkua pitkään, olen kuin eri ihminen. Silloin ei ärsytä asiat ja Noan pahanteot sun muut touhut on vaan hassuja ja hauskoja ja huvittavia. Enkä silloinkaan kun ole väsynyt, Noalle siis mitään tietenkään kiukuttele (paitsi jos hän raapasee mua naamaan tai repii tosi kovaa hiuksista niin että ne lähtee irti), mutten ole ihan niin mukavaa ja eloisaa seuraa kuin paremmin nukkuneena.
Toinen juttu on pukeminen. Miten se voi aina olla niin kamalaa? Tai kun tullaan sisään, enkä ota nanosekunnissa Noan vaatteita pois, alkaa huuto. Mietin aina, mitä voisin tehdä paremmin. Juttelen, lässytän, nauran, hymyilen, näytän leluja, seison päälläni, mutta ei. En ymmärrä? Miksen ymmärrä? En halua, että Noa itkee tai kiukuttelee, silloin hänellä tai minulla ei ole kivaa, mutten tiedä miten voisin häntä auttaa, sillä pahempi huuto ja lastensuojeluilmoitus tulisi varmasti, jos jättäisin pukematta ja lähdettäis ulos sisävaatteissa onne 10 asteen pakkaseen.
Olen tässä miettinytkin sellaista, että olenko jotenkin ilkeä äiti, kun hermostun Noan yöllisistä tempauksista. Aina sanotaan, että pitäisi pysyä rauhallisena, lapsi kyllä aistii jos äiti hermoilee ja hermostuu silloin itsekin. No, päivällä pystynkin siihen, mutta yöllä musta tulee joku toinen persoona esiin. UNIMONSTERI.
Pitääkö omasta lapsesta puhua aina kauniisti ja leperrellen? Jos kerran sanoo jotain inhottavaa, luuleeko ihmiset silloin, että vihaan lastani? Äitiys on ollut parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, muttei se silti tarkoita sitä, että olisin jotenkin iloinen saadessani valvoa yöt ja päivät, tai että olisi jotenkin kivaa, kun lapsi vain kiukuttelee päivät läpeensä ollessaan mun kanssani kahden. Voisi myös ajatella, että on jotenkin ihanaa tuntea itsensä niin tärkeäksi, ettei pieni lapsi pysty olemaan sekuntiakaan ilman näkökontaktia sinuun, mutta kyllä se on aika raskasta kun ei voi vessaan mennä ilman itkuhuutoa.
Joku lapsettomuudesta kärsivä lukee tätä nyt, pistelee neuloja mun näköiseen nukkeen ja raivoaa, että miten ikinä kehtaan
valittaa, kun minä olen lapsen kuitenkin saanut!!? No kyllähän vain kehtaan, vaikka on se mullekin on iso kynnys tunnustaa, ettei aina olekaan ihan helvetin kivaa, joskus on vähän hanurista olla niin tärkeä, että pitää pissata housuun. Varsinkin silloin kun on väsynyt.
Huh.
En jaksa odottaa vuodenvaihdetta, kun Janne jää isyysvapaalle. Nukun kolme viikkoa sohvalla korvatulpat korvissa ja kerään voimia seuraaville yhdeksälle kuukaudelle. Ensin pitää kuitenkin jaksaa 2 viikkoa töitä ja unettomuutta.
Ja tähän loppuun haluan kuitenkin muistuttaa, että rakastan lastani yli kaiken, enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja tekisin hänen vuokseen mitä vain. Olen vain vähän väsynyt äiti. Okei todella väsynyt äiti. Helvetin väsynyt.
-Kiia