Pienenä muistan joulut isän isän luona Mynämäellä. Kuusi koristeltiin vasta aattona, syötiin hyvin, käytiin joulusaunassa ja lumessa kierimässä, odotettiin joulupukkia ja avattiin lahjat sekunneissa.
En myöskään ikinä unohda sitä, miksi lakkasin uskomasta kaikkien kotona käyvään joulupukkiin. Oltiin pappan ja hänen vaimokkeensa luona joulua viettämässä. Siellä oli myös isäni velipuoli (ei nyt virallisesti mutta olkoot), eli pappani vaimokkeen poika perheineen. Oltiin Jonnen kanssa takkahuoneessa ja isäni tuli varta vasten kertomaan, että velipuoli lähtee nyt äitiään moikkaamaan joulun kunniaksi. Iskä ei vissiin ihan hoksannut, että 6-7-vuotiailla on sukupuut jo sen verran hyvin hallussa, että tiedettiin velipuolen äidin olevan saman katon alla meidän kanssamme. No, kohta tuli joulupukki, jolla oli hurjan punaiset posket ja jännän tuttu ääni... Ja velipuoli tuli sattumalta takaisin heti pukin lähdettyä ja hänelläkin oli kovin punaiset posket! Mahtoi ulkona olla kylmä kyllä!
Lahjat aiheuttaa vuodesta toiseen päänvaivaa, enkä taida olla ainut. Täytyy myöntää, etten pidä lahjojen ostosta enkä varsinkaan silloin kun on riski siihen, että ostan jotain mistä lahjan saaja ei pidä tai mikä on hänelle hyödytön. Muutama vuosi sitten ratkaisin ongelman lahjoittamalla jokaisen "lahjan saajan" puolesta rahaa unicefille. Tänä vuonna olen ostanut jo muutaman lahjan, jonka tiedän tulevan tarpeeseen, mutta loput taitaa muuttua rahaksi jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle, kun en halua ostaa kenellekään mitään turhaa.
Ainut helppo lahjuskohde on Noa, jolle olenkin jo kerännyt ties minkämoista pakettia jemmaan, jäbä saa aattona repiä hurjat määrät lahjapaperia!
Sitten muihin aiheisiin.
Noa on ollut kahden viikon kiukuttelusirkuksen jälkeen kuin pienen pieni enkeli viimeiset kaksi päivää! Hän on niin megasuloinen ja ihana ja oppii niin paljon uutta joka päivä, etten pysy enää perässä. Neuvolassa sanottiin torstaina, että hän on kehitykseltään ja ulkoiselta olemukseltaan ihan vuoden ikäisen tasolla. Jotenkin helpottavaa kuulla, etten ole ainut, jonka mielestä pikkupikku vauveliinini ei ole niin kovin pieni enää.
Aloitin tossa edellispäivänä aika negatiivis-sävytteisen tekstin äitiydestä ja sen iloista ja suruista, mutta olen tosi tyytyväinen etten kirjoittanut sitä loppuun, saatika sitten julkaissut. Ei ole mitään pahaa sanottavaa lapsesta tietenkään, vaan lähinnä kaikista odotuksista ja olettamuksista, itse itselleen luomista "tavoitteista" ja malleista. Alkoi ehkä vähän liikaa toi uupumus hyökätä päälle ja melkein söi mut suihinsa, mutta toistaiseksi ollaan taas selvillä vesillä. Varmaan kaatuu kyllä vati sitten kun palaan töihin ja tuun kotiin väsyneenä ja kämppä näyttää kaatopaikalta. Voi kamala, varatkaa mulle jo valmiiksi sellainen pyöreä, pehmeä huone...
Vielä koitan pari viikkoa nautiskella tästä kotiäitiydestä täysin siemauksin. Tänään kaupassa ostin hetken mielijohteesta yhden paikallista tuotantoa olevan siiderin. Tää on Jenni Silvennoisen omenasiideri, joka on valmistettu Kaarinassa. Kyljessä lukee seuraavaa:
"Todellinen intohimo ei pidä itsestään meteliä, mutta tunteella tehdyn kyllä tunnistaa. Jenni Silvennoinen johtaa Ciderhousea, luultavasti Suomen pienintä siideritehdasta, jossa parhain siideri syntyy vain omin käsin."
Juon alkoholia hyvin harvoin ja silloinkin nykyään todella vähän ja kohtuudella. En pidä mistään kännäämisestä ja baariin mut saa raahattua lähinnä vain väkisin pakottamalla tai jollain äärimmäisen pätevällä tekosyyllä. Kotona on joskus kiva lösähtää sohvalle ja ottaa liru punaviiniä tai nautiskella nimenomaan joku tällainen erikoinen siideri. Hyvä mieltä lisää ajatus siitä, ettei tätä pulloa ole tuotettu liukuhihnalla miljoonien muiden pullojen kanssa, vaan se on tehty lähellä ja sydämellä. Kaiken kukkuraksi tämä on hyvää! Makua kuvaa parhaiten kirpeä Crowmoor, namnam!
Kuvassa vilahtaa vähän keskeneräiset joulukortit, joiden tekeminen vaatii lapsenvahdin, sorminäppäryyttä, paljon liimaa ja huopaa ja silkkipaperia ja lehmän hermot.
AINIIN
Melkein unohdin kokonaan kertoa tämän tärkeän asian! Olen päättänyt ostaa treenihanskat ja harkitsen myös vakavasti niitä simmosia ranneremmejä. En vain tiedä mistä saisin ostettua hyvät ja mukavat ja mielellään myös budjettiin sopivat eli sairaan halvat kamat. Alkaa nimittäin ihan tosissaan raapia hermoja, kun rinnallevetojen jälkeen näpit on niin finaalissa, että kunnon maastavetoja ja kulmasoutuja voi vain unelmoida kun näpit ja kovettumat huutaa halleluujaa. Kroppa jaksaa ja näpit ei.
Torstaina päätettiin myös Jaden kanssa pistää jalkaprässin kilot ihan uusiksi. Voin kertoa, että se 198kg on vielä ihan liian kevyt, sillä jakso liian monta toistoa, jotta se olis tarpeeksi painoa. Ens kerralla enemmän. Laitetaan jalat ja pakarat rukoilemaan pelastusta ja kontataan kotiin.
Huomenna omat tankotunnit taas ja odotan innoissani. Olen nyt tällä viikolla pitänyt 3 alkeiskurssin tuntia ja yhden 1-2-tason tunnin ja niiden pitäminen on ollut ihanaa vaihtelua ja tuonut hurjan hyvän mielen, mutta 2 ja 3 tekniikassa pääsee oikein kunnolla toteuttamaan itseään. Tai ehkä se on vain tottumiskysymys.
Ensi viikolla kovat treenit jatkuu ja meinasin olla rohkea ja lisäillä aerobista oikein vaan runsaasti. Saatan uskaltautua ulos lenkillekin jos keli vaan sallii, se vasta uskomaton juttu olisikin.
Ihmeiden aika ei ole ohi.
Mmmmuisk!
-Kiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti