Lisää kiloja, lisää iloa.

Leukojen vetäminen on jännä juttu.
Se on sellanen mörkö.
En ole koskaan ollut mikään älyttömän vahva leuanvetäjä, mutta lajina se on ollut aina kaikessa hulluudessaan kovin viehättävä.
Insiproiduin räjähtävällä voimalla, kun näin videon tutustani, siis naisesta, joka on synnyttänyt kesällä suloisen pikkutytön, vetämässä 2,5 leukaa 30kilon lisäpainolla. Ihan mieletöntä, mä ajattelin. Mäkin haluan!

Siltä istumalta päätin, ennen edes  itse lisäpainollista leuanvetoa koskaan kokeilematta, että seuraavan puolen vuoden sisään vedän ainakin kolme leukaa 30kg lisäpainolla.
En tiedä oliko se typerä vai hyvä päätös, sen näkee sitten toukokuun puolessa välissä viimeistään hehehe.
No, eilen pääsin sitten ensimmäistä kertaa koittamaan voimiani ja olin ihan varma, että jo 5kg lisävastus saa mut katumaan ikuisesti suurta suutani, mutta kyllä meikäläinen sitten jollain tahdon- ja lihasvoiman sekoituksella kiskasi yhden ja surullisen toisen leuan alun 15kg lisäpainolla. Voisin siis kuvitella, että kunhan vaan ahkerasti treenaan, niin tavoite 3xleuanveto 30kg lisäpainolla ei ole ihan täysin utopistinen.
Seuraavassa todistusaineistoa tältä päivältä, eli siis toiselta kerralta kun moista koitan.
Nauraminen sallittu, saan siitä lisää voimaa ja motivaatiota, hahah.
Vyössä roikkuu 15kg.

Lisäksi tänään kävi yksi sellainen toinenkin painoihin liittyvä juttu, kun heräsin vihdoin todellisuuteen. Rakastan, rakastan, rakastan tehdä lantionnostoja, koska ne tuntuu pyllyssä niiiiiiin hyvältä. Teen ne yleensä aina treenin päätteeksi ja jostain tottumuksesta heitän vaan päihin 20kg kiekot, eli silloin painoa koko setillä on 60kg. No, tänään tein kyykyt, sitten takapotkut smithissä ja sitten oli lantionnostojen vuoro. Pistin päihin "ne tavalliset" ja oli niiiin kevyttä niin kevyttä. SiltiKÄÄN en lisännyt painoja, vaan kitisin vaan kun ei tunnu missääh, hahah. Yksi Elixian PT siinä sitten vaan totesi, että tekee ite 140 kilolla ja hänellä on 50-kilosia tyttöjä asiakkaana, jotka nostaa 80kg. "Sä et vaan USKALLA laittaa lisää painoa". No johan pomppas. Ei siinäkään auttanut itkut sitten, vaan löin 90kg tankoon ja aloin nostelemaan. 4x6x90kg oli sitten lopputulos.
Nauratti vähän. 30kg lisää painoa niin et hujahti. Oon vaan niin urpo. Mut näin se menee, olen tosi arka lisäämään painoja jalkaliikkeissä, koska jännitän aina sitä seuraavien päivien elämistä ja olemista. Silti haluaisin isomman pyllynn. Ristiriitaista, mutta näin se on aina mennyt. Eipähän mene enää, koska 90kgsta takaisin 60kg laskeutuminen ilman vaikkapa jotain kunnon vammaa olisi häpeä.
ELÄMÄ ON IHANAA!
Todistusaineistoa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Illalla vielä tankotunnille, en malta odottaa!!!
JEA!!

Rakkaudella,
Kiia

Mikä motivaatio?

Ihan tällain lyhyesti haluaisin nyt jakaa ajatukseni motivaatiosta ja sensemmosesta.

Mietin usein, että mikä ihan oikeasti on mulle se kovin motivaattori käydä salilla ja treenata epämukavuusalueen reunalla ja välillä rutkasti sen yli. Itsellä tuskin on mitään yhtä tiettyä motivaattoria, vaan enemmänkin monta "pienempää" palasta, jotka yhdessä saa mut venymään melkein mihin vain.
Terveys. Tiedän, että jos ja kun treenaan, voin henkisesti ja fyysisesti paremmin. Jaksan paremmin töissä, vapaa-ajalla, Noan kanssa ja ihan missä vain.
Intohimo. Tunnen ihan vilpitöntä paloa hikoilla, ähkiä ja puhkia, läähättää ja puuskuttaa naama punaisena. Itsensä haastaminen ja ylittäminen on yksi huipuimmista jutuista mitä tiedän.
Ulkonäkö. Haluan näyttää hyvältä. Haluan käyttää farkkuja ja tuntea oloni niissä mukavaksi. En halua verhoilla itseäni löysiin vaatteisiin, vaan käyttää sellaisia vaatteita, jotka mua miellyttää ja sitten olla pursuamatta niistä ulos.
Itsekunnioitus. Kunnioitan omaa kroppaani ja terveyttäni sen verran, että haluan nähdä vaivaa niiden eteen. Olen muutakin kuin työntekijä ja äiti. Salilla olen minä itse, hetken ihan omissa maailmoissani unohtaen kaiken turhan ja tyhmän elämässä.
Itsetunnon kohotus. Raskauden jälkeen olin aika alamaissa ja kärsin henkisesti ja fyysisesti siitä, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti omasta mielestäni(!!!!!!) lihava. En viihtynyt omassa kropassani, vaatteiden valitseminen oli ahdistavaa ja vaivalloista ja tunsin olevani ihan nolla. En kelvannut itselleni, niin miksi olisin kelvannut kenellekään muullekaan?

Yhtenä suurensuurena motivaattorina toimii myös kaiken maailman negatiiviset tunteet, kuten ärsytys, viha, kiukku, turhautuminen jne.

Olen todella ankara itselleni ja harvoin  yhtään mikään, mitä teen, riittää. Se on varmaan aika vaikeaa ymmärtää, mutta mun mielestä valtaosa ihmisistä, joita näen kaupungilla, salilla tai missä vaan, näyttää tosi hyvältä omassa itsessään. Ei niiden tarvii olla laihoja ja lihaksikkaita tai muodikkaita tai muuta, mutta kun ihminen on itsevarma, niin se näkyy ja se näyttää hyvältä.
Itsestäni en tietenkään ajattele samalla tavalla. Mulla pitäisi olla aina jotain parempaa, jotta olisin tasavertainen muiden kanssa, MUTTA kieroa tästä tekee se, etten kuitenkaan vertaa itseäni muihin, niin, että se jollain tavalla vaikuttaisi vaikkapa arkisiin tekemisiini tai käyttäytymiseeni. En myöskään kadehdi muita, sillä olen vahvasti ja vakuuttuneesti sitä mieltä, että jokainen pystyy omilla teoillaan vaikuttamaan vaikkapa nyt siihen ulkonäköönsä, kun siitä on kerran tässä pohdinnassa kyse. Ja sitähän meikäläinen koko ajan tekee. Vaikuttaa itse omilla tekemisillään.

Mulla on sellainen itseni telomisen taito. Tällä hetkellä on vasen takareisi ollut poissa pelistä noin kolme viikkoa ja tänään vasen olkapää alkoi vihottelemaan treenin loppupuolella.
Pääasiassa inhoan tekosyitä, mutta mun mielestä vääränlainen kipu on hyvä syy olla jättämättä joku tietty treeni väliin. Se ei ole tekosyy jättää kaikkia treenejä väliin. On paljon mitä voin tehdä ilman takareittä ja olkapäätä. Joskus vaan suoraan sanottuna ketuttaa kun joku tulee kysymään multa, että oonko tehnyt sitä tai tota ja vastaan, etten voi, kun reisi jumittaa ja kipuilee, tai että kyllä, mutta huomattavasti pienemmillä painoilla kuin normaalisti, niin sitten alkaa lässytys "Joojoo tekosyitä". NÄYTÄNKÖ MÄ SILTÄ, ETTÄ MENEN TEKOSYIDEN TAAKSE PIILOON? No en mielestäni, mutta fakta on se, että kun sattuu tarpeeksi, ni jätän mielummin tekemättä tai teen kevyemmin, kuin rikon paikkoja entistä enemmän ja parantuminen pitenee.
Anteeksi tämä avautuminen, se oli pakollinen.
Tekosyyt. Tekosyitä on monia ja 98% tekosyistä on typeriä.
Ihmiset, joilla on paljon tekosyitä ja vähän nöyryyttä ja kykyä myöntää omat virheet ja erheet, harvoin pärjää elämässä laajalla tähtäimellä.
En jatka sittenkään ehkä enempää, en tiedä miten tää aihealue nostaakin mulla karvat näin kamalasti pystyyn. HUH!

Takaisin motivaatioon.
Jokaisella on omat motivaation lähteet. Joku haluaa laihtua, toinen kiinteytyä, kolmas tähtää kisalavoille.
Kenenkään tavoitteet tai motivaattori eivät ole toisen vastaavia vähäpätöisempiä.
Jokainen aloittaa jostain, toinen 250 kilosta ja toinen 42kilosta. Se, kummasta on helpompi päästä terveisiin tavoitteisiin, onkin sitten ihan eri tarina.
Rakastan kannustaa ihmisiä liikkumaan. Tavoitteisiin ruoskiminen ja sitten niiden saavuttamisesta iloitseminen on mulle kuin huumetta, se on ihan mieletön fiilis kun itse tai joku toinen onnistuu. On ihanaa, kun joku uskaltaa yrittää ja puskea eteenpäin. Ah, oon ihan euforiassa jo pelkästä ajatuksesta!
Tankotunneilla tämä kaikki korostuu moninkertaisesti, kun kyse on mun itseni opettamista jutuista, joissa tytöt onnistuu ja saa hyviä fiiliksiä, niin se on sellasta äidillistä ylpeyttä ja syvää lämpöä sydämessä, mikä saa mut jaksamaan ihan rättiväsyneenäkin.

Alkaapa rakoilla ja rönsyillä pahasti. Toivottavasti käteen jäi edes jotain ajatuksia.
Meikäläinen menee nyt nukkumaan ja valmistautumaan huomisiin leuanvetoihin ja illan tankotuntiin. Saattaa olla, että lirautan tänne huomenna pienen pätkän ja valotan mun seuraavan puolen vuoden tavoitteita, hihii.

Tässä vähän motivaatiota meikäläiselle, en vaan pääse tästä megamutsista yli. Ihana nainen.
http://satujumppaajasalikohtaamisia.wordpress.com/2013/11/22/jokivarren-iron-mom/

Rakkaudella,
Kiia

Se on tyhmä ku sanoo.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten tyhmiä saapasaivoja me ihmiset ollaan.

Joskus nuorempana kun kamppailin vaikkapa jonkun parisuhdekriisin kourissa, missä olin ihastunut johonkin poikaan ja poika aluksi ainakin muhun ja sitten yht´äkkiä poika ilmoittikin kärsivänsä pahanlaatuisesta sitoutumiskammosta, niin ajattelin, että ihanaa kun sitten aikuisena ei ole tällaisia nuorten poikien ongelmia. Jep.

Aikoinaan, yläkoulussa ollessani kun kuulin puhuttavan pahaa itsestäni selän takana, en jaksanut odottaa aikuisuutta, sillä eihän aikuiset puhu pahaa toisistaan, vaan selvittää kiistat ja harmit fiksusti kasvotusten. Jep.

Lasta opetetaan kiittämään, jotta hänestä tulisi hyvätapainen.
Lasta opetetaan pyytämään anteeksi, jotta hänestä tulisi hyvätapainen,
MUTTA
muistaako äidit ja isät opettaa lapsilleen myös sen, mitä kiitos ja anteeksi tarkoittaa?
Mitä on kiitollisuus? Missä kohtaa kiittäminen saa olla vain kohteliaisuutta ja missä kohtaa tulee oikeasti olla kiitollinen?
Miten ollaan pahoillaan ja miksi anteeksi pyydetään? Mitä anteeksi pyytämisen jälkeen tapahtuu ja mitä se pitää sisällään?


Miksi ihmisen on joskus niin vaikeaa pyytää anteeksi ja herranjumala vielä tarkoittaa sitä?
Anteeksi voi ainakin pyytää muutamalla eri tavalla. Naiselta ainakin.
"Anteeksi kun pahoitin mielesi, haluatko kertoa mikä sai sut suuttumaan?"
"Olen pahoillani, sanoin/tein typerästi ja kadun/pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa."
Ihan vaikka esimerkiksi.
Olin aiemmin todella huono pyytämään anteeksi, mutta olen kehittynyt siinä.
Mun mielestä aikuisuuteen yleensäkin kuuluu omiin heikkoihin kohtiin perehtyminen, tai aluksi edes niiden tiedostaminen ja myöntäminen ja sitä kautta sitten perehtyminen ja niissä kehittyminen tai niiden pois kitkeminen. Kenenkään ei missään nimessä tarvitse olla täydellinen, mutta kyllä sapettaa sellaiset mun ikäiset ja vanhemmat ihmiset, jotka vuodesta toiseen vaan porskuttaa laput silmillä eteenpäin, eivätkä yhtään näe omia virheitään.
Sellaiset ihmiset on köyhiä ja itsekeskeisiä.
Pidän sellaisista ihmisistä hyvin vähän tai en ollenkaan. Laiskiaiset.

Myös anteeksi antaminen on taitolaji. Siinä en ole erityisen lahjakas, vaikka aina yritän kovasti. En ole pitkävihainen laisinkaan, mutta kun mua loukkaa tarpeeksi monta kertaa ja unohtaa tai jättää vaan pyytämättä anteeksi, tai sitä anteeksipyyntöä pitää oikein vaatimalla vaatia, niin silloin voi kyllä unohtaa kaikki helpot pälkähästä pääsemisen keinot.
Tarpeeksi pitkään venytetystä pinnasta palautuminen vie aikaa eikä palautuminen silloinkaan ole ihan taattua. Se on nääs vähän niinkuin raskausmaha. Sen iho venyy ja paukkuu äärimmilleen ja vauvan pihalle posautuksen jälkeen se iho palautuu, pahimmillaan arpeutuneena, kevyemmässä tapauksessa nätisti entiselleen.

Mun "raskausmahani" alkaa olla jo aika arpinen ja tähän ei nyt auta bio oilit sun muut.

Takaisin punaisen langan kimppuun.
En ikinä unohda sitä, kun mun tätini sanoi mulle, jotain elämän kriisiä hänelle itkustaessani, ettei ihmiset itsellään aikuistu ja ihan yhtä lapsellisia ne on 10- kuin 40-vuotiainakin. En halunnut uskoa sitä sillon kuutisen vuotta sitten, sillä se tuntui kovin lohduttomalta, mutta uskon sen nyt. Totta se on.
Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että aika tuo järkeä päähän, muttei se ihan niin mene. Uskoisin, että elämänkokemuksella ja erilaisista haasteista selviämisellä on oma vaikutuksensa. Maalaisjärki lienee kuitenkin pääosassa tässäkin näytelmässä.
Toivoisin, että jos tarpeeksi mietin ja pohdin tällaisia asioita ja yritän aina, joka päivä, eri tilanteissa istuttaa itseni vastapuolen saappaisiin, opin ehkä elämään elämääni vään vähemmän lapsellisena kuin eilen.

Sellaista aivotonta ajatuksenjuoksua. Nyt tähän päivään.

Aika on taas ottanut siivet alleen. Flunssasta ollaan mukamas selvitty. Noa on edelleen aavistuksen räkäinen ja meikäläisellä tulee sellasia poskiontelontulehdus-fiiliksiä aina välillä. "Alkaa kypsyttää"-vaihe ohitettiin noin kuukausi sitten. Mitta on täysi.
Salilla oon päässyt käymään ja se on IHANAA! Niin ihanaa et meinaan revetä liitoksistani. RAKASTAN salilla käyntiä ja se on mun toisteks tärkein vapaa-ajan viete, heti mun Vauveliinini jälkeen <3
Ihanaa kun kehittyy painoissa ja lihakset kasvaa ja kehittyy. Jalkoihin tarttis vaan lisää jytyä ja sinne hierojallekin voisin jonain kauniina päivänä raahautua. Ehkä kinun Joulupukilta jotain hieronta-aikoja.

Alastonkuva 1.

Alastonkuva 2.

Noa osaa jo sanoa kolmisanaisia "lauseita". Tai "lauseita" mut siis onhan kolme sanaa jo lause.
"Äiti anna lisää"
"Mummo/mamma/kukalie tulee tänne/illalla"
"Isi/äiti ajaa autoa"

Esimerkiksi. Ei hän nyt tiettykään osaa noin selkeällä suomen kielellä niitä sanoa, hahah, mutta kyllä meikäläinen ainakin ihan ymmärtää.
Kauhian reipas ja kovapäinen nuori mies hän jo on. Käsittämättömän iso ja omatoiminen.

Huomenna lähdetään isänisän luo Uuteenkaupunkiin syömään ja joudun kyllä sellaisen elämäni suurimman haasteen eteen taas että huh huh. Pappa valmistaa nimittäin lammasta... Eikä mitä vaan lammasta, vaan lemmikkilammasta. Lammasta, jolla oli vielä eilen nimi ja se kirmasi iloisesti kahden kamunsa kanssa kotilaitumella.
Tällaisena ruokavammaisena näen tilanteeni lähinnä epätoivoisena. Vaihtoehtona ei ole olla syömättä lammasta, tai voi olla, että seuraavaan kutsuun menee taas muuuuuuuuuuuutama vuosi. Mietin tässä tuskissani vain, että mistäköhän saisin tarpeeksi valiumia selvitäkseni tilanteesta järjissäni ja kakomatta tai itkemättä.
Lammas on varmasti maultaan noin niinkuin yleisesti todella hyvää, enkä sitä siis sinänsä epäile. Enkä arvostele sitä lampaan syömistä sinänsä., mutta mutta vaan on joku aivovamma ihan oikeasti. Tajuaako kukaan mua?

Noniin nyt loppu kirjoittaminen ja valitus, kukaan ei ole varmaan jaksanut edes lukea tänne asti mikä on sinänsä ihan hyvä juttu.

Nyt tuutilullaa ja huomenna uusi yritys,
rakkaudella,
Kiia.

ps. Olin tollasessa ihan simppelissä kehonkoostumusmittauksessa ja se näytti seuraavalta. Ens kerralla paremmin!!

Lihas kasvaa levossa.

Otsikon väite ei ole totta. Ainakaan omalla kohdallani. Olen nyt ollut tämä päivä mukaanlukien 4 päivää poissa salilta ja ainut mikä mulla kasvaa on maha! Ja patti otsassa!
Positiivista on kuitenkin se, ettei lihakset ihan tällaisessa ajassa kuitenkaan kokonaan katoa, eli jos olen jo tiistaina hyvässä kondiksessa niin toivoa selviytyä totaaliselta massakadolta (mikäoli?) on vielä olemassa.

Kirjoitin joskus aiemmin päivityksen niinkin mukavasta aiheesta kuin räkä. Tänään en aio provosoida itseäni sen enempää, mutta muutaman valittavan sanan haluan tästä YSKÄSTÄ kyllä jakaa kanssanne.
Siis ihan rehellisesti. Noalla on ollut yskä nyt kaksi viikkoa, kolmas on jo meneillään. Meikäläisen yskä alkoi kevyenä, vielä helposti pois kröhittävänä kurkkuketutuksena viikko sitten. Tällä hetkellä yskä on puhtaasti limaista ja ällöttävää räkäyskää. Nam. Tai yök, ihan miten vaan.
Yskä on vatsataudin jälkeen ehkä ärsyttävin vaiva. Se vaan tulee eikä sille oikein mahda mitään. Usein se kestää rasittavan pitkään eikä lähde millään pois. Tai muistuttaa itsestään vielä parantumisen jälkeenkin kun vähänkin hengästyy.
Mulla on varmaan jotain kamalia traumoja yskästä, kun ala-asteella ollessani mulla oli sellanen todella raskas, krooninen yskä. En muista miten kauan se kesti mutta varmaan ainakin vuoden. Koulussa se oli tosi noloa yskiä tunnilla ja muistan ikuisesti, kun Simo, mun vieruskaverini käski mua lopettaa yskimisen. No enhän mä niin voinut tehdä ja sitten Simolla paloi aivan lopullisesti käpy ja pyysi vaihtaa istumapaikkaa. Siinä mä sitten olen, yksin eturivissä yskimässä kun Simppa hylkäsi mut mun typerän yskäni takia. En tiedä kummalle olen vihaisempi, Simolle vai yskälle.
Itsehän en hylkäisi kamujani jonkun pikkuvian takia. Tai jos hylkäisin niin eihän mulla olisi pian kamuja ollenkaan, koska pääosin kaikki mun kamuista on ainakin vähän retardeja. Just siksi rakastan niitä kaikkia niiiin paljon <3 Pus!

Tuli muuten niiin hauska ala-aste muisto mieleen äsken! -hahah! Muistan kun mulla oli yksi toinenkin vaiva ala-asteella. Naamassa luonnollisesti, missä muuallakaan. Niin,  sellainen hormoni-ihottuma tossa nenän ja suun lähellä. Tulee kuulemma yleensä keski-ikäisille naisille vaihdevuosien aikaan, mutta meikäläinen kärsi sen sitten jo ala-asteella. Söin hoitona jotain sinisiä pillereitä siihen, mitä lie olivat, mutta lähtipähän ainakin pois. No joo, mutta, tuli sitten koulukuvaus ja mähän halusin mun ihottumani piiloon, ni "lainasin" sitten aamulla meijän äitin meikkejä ja mulla oli jotain puuteria mitä olin stokkalta viimeisillä viikkorahoillani ostanut, joka oli siin aivan-liian-tummaa ja aivan-liian-paksua. Ai kamala.
Niin ja meillä ei koulussa ala-asteella ollut minkäänlaisia peilejä missään ni jouduttiin sitten laittamaan opettajan poissaollessa vahtivuorot luokan ovelle, että saatiin piirtoheittimen peilistä ehostaa itseämme koulukuvausta varten. Voi jestas sitä naamaa. Näytin siltä, kuin olisin pläjäyttänyt litran itseruskettavaa naamaan ja kiinnittänyt sen ruisjauholla.
En muista nähneeni sen vuoden koulukuvaa missään, ties vaikka poltettu jo valokuvaamossa julkaisukelvottomana.
Nykyään pyrin aavistuksen hillitympään meikkiin.

Hoh. Olen nyt ollut 5 päivää kotona ja alkaa piiiiikkuhiljaa riittää meikäläiselle. En mä sitä meinaa, etteikö pitäisi kunnolla parannella ja parantua, mutta tää löhöily ei ole ihan mua varten.

Tänään mennään vaihtamaan talvirenkaat. Tai en minä niitä ajatellut vaihtaa. En mä edes osaa enää. Musta on tullut uusavuton "miesten töiden" suhteen. Pitää varmaan opetella taas vähän itsenäisemmäksi, ni selvii sitten elämässä jatkossakin.

Noobelin laiskanlinna.

Äiti onks mun ihan pakko imuroida..?

Kyllä on! Äiti lepää nyt vähän ja sun on ansaittava viikkorahasi, ei täällä ilmaiseksi asuta.

Palkaksi saa ruokaa. Mumsmums!

Ja sitten "vähän" jälkiruokaa.... ohooo...

Sulatin tossa meidän jääkaapin... Kyllä, jääkaapin. ihan oikeasti. Tää on siis 2kk ajalta tämä jää. Tai tämä on siis vain osa siitä jäästä. Jääkaapin jäästä. Pitäis ehkäpä hankkia uusi kaappi. Nyt se on ollut vähän yli vuorokauden päällä ja siellä on sitä jäätä nyt jo. Eikä se ole edes millään kovalla teholla. Huoh.

Jäätä oli myös ulkona lauantai aamuna. 18.-19.10.2013 välisenä yönä satoi siis ensiräntärae <3

Viime viikonloppuna pääsin myös osallistumaan huisiin tanko-workshoppiin, jonka veti meille Ville Kinos. Herra oli ihan Enklannista asti saapunut meitä tyttösiä mustelmille saattamaan. Harmi vaan comboista ja hypyistä sun muista ei tullut videota, mutta tässä muutama kuva, kunhan nyt laitan, facen puoleltahan nämä on.

Että simmosta.

Ihanaa huomenna alkavaa viikkoa teille kaikille murmeleille ja mirmeleille sun muille kaikille söpöläisille.

Täti syö nyt vähän rahkaa kun ei tän viisaudenhampaan kanssa syödä oikein muutakaan.

<3: Kiia

ps. En ole taaskaan oikolukenut tätä, joten sori virheet, try to live with it

Kolme kuukautta jouluun.

Olen edelleen siinä "on niin paljon sanottavaa, mutten voi sanoa mitään"-vaiheessa mun elämässäni ja tuun varmaan olemaan vielä jonkin aikaa.
Olen mielummin hiljaa niin kauan kun en tiedä mistään mitään.

Elämä on yhtä Noaa, töitä ja treeniä. Viimeisimmästä tarttis pitää pieni tauko, mutta se on niin kamalan hankalaa. Ongelmia on motivaatiossa, palautumisessa ja yleensäkin tekemisessä.
Ei jaksa mut ei pysty.

Maailma on jotenkin niin sekaisin.
Mun on tehnyt jo pitempään mieli kirjoittaa synnytyksestä ja viikko sitten postista kolahti uusin Vauva-lehti (miksi mulle tulee sellainen edelleen?), jossa oli juttu naisesta, joka oli tosi traumatisoitunut ensimmäisestä synnytyksestään, mutta oli esittänyt reipasta ja jaksavaa ja vasta toisen lapsen kohdalla sitten tajunnutkin jotain ettei halua synnyttää tai en mä itse asiassa helvetti soikoon muista koko juttua edes, mut periaatteessa, juoneltaan se oli kuin mun elämästä suoraan.
Jos joskus vielä saan lapsen, ni voin ihan tässä ja nyt luvata, ettei se pallero tule pihalle minkään muun kuin sektiohaavan kautta, ihan niin kuin Noakin.
Ellei täällä Suomessa suostuta suunniteltuun sektioon ni muutan johonkin missä saan sen vaikka rahalla sitte. Mutta se on sitten sen ajan murhe ja siihen aikaan on vielä piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä matka.
Mun mielestä jokaisen naisen pitäisi saada päättää omasta kehostaan ja varsinkin niinkin herkässä ja arassa tilanteessa kuin synnytys, pitäisi naista kuunnella eikä vaan luottaa luonnon voimaan.
En voikaan kirjoittaa tästä aiheesta nostamatta omia kierroksiani. Luulin, että omasta synnytyksestä olis tarpeeksi aikaa, mutta eipä näköjään ole hahah.

Haluaisin niin paljon kertoa kaikkea.

Kaipaisin lämmintä, isoa, lohduttavaa syliä ja pehmeää pään silitystä. Toisaalta tartteisin vahvan, kipeän potkun perseelle.  Onneksi ihana Jomsa tulee perjantaina jakamaan mun kanssa elämän ilot ja surut ja pääsen vuodattamaan sydämeni tyhjäksi kaikesta peestä.
Ah <3

Mulla on ollut tänään sellanen jännä olo. Oon pärskinyt koko päivän ja niska on ollut ihan jumissa. Illalla kun menin salille ni koko naamaa kuumotti ja olo oli ihan fletku. En olis mitenkään ihan turhan motivoitunut tulemaan kipeeksi, olis vähän suunnitelmia näille seuraaville kolmelle vapaapäivälle tiedossa ja kipeänä oleminen ei kuulu niihin.
Noalla on räkätauti. Tarhasta tulee kaikki pöpöt. En tiedä onko se jäbä niin kova pussailemaan räkäsiä tyttöjä (ja poikia), mutta jokaisen epidemian se kantaa kiltisti kotiin saakka ja pahimmillaan tartuttaa muutkin. Eikä muuten mut hänellä tuntuu menevän se räkä nykyään aina korviin raukka parka. Korvatulehdus on aivan pyllystä.

Noa on aivan ihana poika ja tosi iso jo. Hän osaa jo todella paljon sanoja ja osaa yhdistelläkin niitä jo aika taidokkaasti, kuten esim
"äiti aapa" = äidin auto
"äitituli aapa" = äiti tuli autoon
"Äiti tulee" = sitä itseään
ja jotain mitä häntä pyytää sanomaan

Sanoista hän osaa ainakin
"pipo"
"että" = vettä
"ishää" = lisää
"aapa" =auto
"tuutuu" = juna
"piiapaa" = ämpäri
"ava" = avain, avaa
"aippa" = vaippa
"isi"
"hauva"
"vauva"
"pipi"
"mummo"
"pappa"
"täti"
"äijä"

Tekis mieli kirjoittaa  vaan Noan kaikista osaamisista ja taidoista ja kehua häntä <3 On siinä kyllä huippis pikkumies! Ihanaa kun saa olla ylpeä ja näin innoissaan jostain noin pienestä ja söpöstä.
Noa on mulle maailman tärkein ja olen kyllä tässä viime aikoin oppinut arvostamaan hänen seuraansa vielä entistä enemmän, jos se on ollenkaan on mahdollista edes.
Äidin iso ja reipas vauva <3
...

Noa "auttaa" nakkikastikkeen teossa.

Piirtäminen on kivaa. Joskus kiinnostus kestää 30 sek ja välillä jaksetaan värittää vähän pitempään. Turhan usein vaan pöytään, seinään ja lattiaan piirtäminen on paljon kivampaa kuin vihkoon osuminen.

Syysvauva <3

            

Äitiä on kiva kiduttaa ja antaa tekohengitystä.

 Huh huh olispa oikeesti jotain järkevää sanottavaa. Aina unelmoin et kirjotan tänne kivoja kuulumisia ja sitten lopulta ne on tällaisia repaleisia sotkukasoja mistä ei ota mitään selvää.
Muutenkin olen miettinyt, että miten muilla on aikaa kirjoittaa niin paljon ja usein. Ite oon ainakin päivän päätteeks jo niin finaalissa, että vaikka haluaisinkin sanoa jotain, ni koneen avaaminen ja yhtään minkään ajatteleminen tuntuu ihan absurdilta.
Ehkä vielä tulevaisuudessa pidistyn ja saan uutta voimaa jostain.
Jea!

Nyt neuvottelut käyntiin ja sitten lepäämään <3
Huomenna on uusi ja toivottavasti aivan ihanaihanaihana päivä.

<3: Kiia

Ahdistus

Hardcore bodybuilding part 3

Jos nyt vähän iloisempiakin asioita.
Tai asioita, mistä ainakin itse olen ihan iloinen.
Kropassa on vielä paaljon työtä ja rasvan kanssa ei olla kovin hyviä ystäviä.
Pylly tarttee lisää tavaraa ja pötsi vähän vähemmän rasvaa. Kyllä.
Näissä kuitenkin jännitän lihaksiani, enkä anna esim röllini vaappua vapaana, joten ns. "todellista" "arkista" kuvaa näistä ei saa.

Treeni sujuu ihan kivasti, ainut vastoinkäyminen on mun vasen polvi, joka vihaa mua.
Kapeita kyykkyjä on ihan turha unelmoidakaan tekevänsä, mutta leveissä, suht kevyillä painoilla tehtäessä se on vielä ihan yhteistyökykyinen. Askelkyykyt on siinä ja siinä.. Riippuu miten alas menee et paljonko sattuu. Jep. Koukussa jalan pitäminen on viimeinen mitä kannattaa tehdä, suattaapi nimittäin käydä niin, ettei sitä jalkaa saa siitä enää kovin nätisti sen jälkeen auki.
Katotaan mihin tilanne kehittyy, tällä hetkellä lääkityksenä toimii vielä usko, toivo ja rakkaus.

Aika pehmeässä kondiksessa olen ja jos uskallan ihan ääneenkin sanoa, että reilun viikon päästä olis tarkoituksena kattella tota ruokavaliota vähän uusiksi, josko sillä sitten.

Täs mä.

Tarttee vissiin pistää vyö vaihtoon :)

Noa tuli tänään mökiltä kotiin ja leikittiin koko ilta autoilla ja halittiin ja pussailtiin.
Vitsi oli ikävä mun pientä murupalleroa <3
Äiti <3 Noa

<3: Kiia

Vapaapäivä.

Huh huh. Kyllä elämä nyt koettelee.
Alan olla korviani myöten ihan täynnä ja piukassa ihan kaikkea.
Haluaisin ottaa Noan mukaan ja mennä johonkin kauniille saarelle keskelle ei mitään.
Toisaalta haluaisin pyöreään, pehmustettuun huoneeseen, jossa voisin huutaa niin kauan kuin ääntä lähtee ja juosta päin seiniä niin kauan kuin jaksan. Uudestaan ja uudestaan niin kauan, etten pysty enää nousemaan ylös.

Haluaisin kertoa kaiken, mun sisällä joku oikeen pakottaa mua huutamaan kaiken pienintäkin yksityiskohtaa myöden koko maailmalle, mutta järki hakkaa vastaan. Hiljaa on vähemmän haavoittuvaisempi.
Toivoisin ajan kuluvan nopeampaan. Toivoisin päivien, viikkojen ja kuukausien lentävän siivillä ohi. Toivoisin elämää seitsemän vuoden päästä.

Ensin meinasin, etten kirjoita mitään.
Turha sanoa mitään, kun ei ole oikeastaan mitään järkevää asiaa.
Ahdistaa niin paljon, että oksettaa.
Kuvottava kuumotus.
En aloittanut tätä, enkä saa sitä yksin loppumaankaan.

Puhumalla kai selviäis, mutta kun ei saa miellyttävää lausetta suustaan, niin se vaikeuttaa asioita huomattavasti.

Joskus pitää uskaltaa olla rohkeampi. Tänään en vielä siihen pysty.

Sydän hakkaa sataa.

Selityksiä

Elämä on kyllä jännä.
Treenaaminen on alkanut taas raivata itelleen henkireijän roolia mun elämässäni.
Viime aikoina on ollut tooooosi raskasta monin tavoin. Olen ollut stressaantunut, surullinen ja ahdistunut. Salilla pääsen hetkeksi pois kaikesta muusta. Siellä saan fiiliksen mukaan huhkia hampaat irvessä tai uuvuttaa itteni pitkillä, puuduttavilla hikisarjoilla.
Ryhmäliikuntatunnit on jäänyt aika unholaan, tuntuu ettei ne ikinä osu yksiin omien aikataulujen kanssa. Mieli halajais kyllä jollekin hullulle hikitunnille. Ehkä joku päivä sitten.

Ruoka on aika kinkkinen aihe tänä päivänä. Kyllä mä syön, mutta musta on tullut aiempaa huomattavasti nirsompi-... Jos se on enää edes mahdollista. En tiedä reagoinko johonkin henkimaailman asiaan sillee mutta tuntuu, etten saa laitettua suuhuni mitään pätkääkään erikoisempaa ruokaa. Koskee siis ulkonäköä, yhdistelmiä, maustoa, rakennetta, koostumusta... Annas olla jos laitan suuhuni jotain, mikä sitten tuntuukin siellä ällölle. Tulee niiiiin paha olo ja alkaa oksettaa.
Tekis mieli syödä pelkkää riisiä ja tonnikalaa, kanan filepihvejä ja parsaa ja rahkaa.
Olisin ihan onnellinen.

Noa kasvaa liian lujaa - taas.
Enkä tiedä liekö rakkautta vai mitä, mutta hänestä on sairaan kiva kiukutella äitille, lyödä äitiä, potkia äitiä, huutaa äidille, olla menemättä nukkumaan äidin kanssa.. jne.
Onpa negatiivinen olo. Meillä on Noan kanssa megakivaa yhdessä, mutta välillä meinaa palaa pahemman kerran pinna, kun jäbä keksii herätä 5:45 ja sitten kiukutella mulle seuraavan tunnin. Silloin naurattaa ei yhtään.
Hän on jo niin iso poika siltikin. En kestä. Jotenkin elän sellaisessa harhaluulossa, edelleen (!!), että lapset olis paljon pitempään paljon pienempiä. Mutta ei.

Nyt kuvia.
Lupaan päivitellä taas useammin.
Viime aikoina on vaan ollut positiiviset jutut (PAITSI TANKOTUNTIEN ALKAMINEN <3) vähän vähissä.

Vanhempien pihan omppusatoa. Nam!

Omena kädessä on hyvä nukahtaa.

Mun pojat <3

Kylpymies!

Iso poika esittelee kenkiä.

Wiuh!

Sama jalat alempana.

Vähäks noloo kuvailla salilla. Iskin näköjään silmääkin. Epäonnistuneesti.

KOTIIN!!

Kauniita unia 

<3: Kiia

Hyttysen ininää.

Tapoin äsken hyttysen nappaamalla sen kouraani! En ikinä tee niin, koska pelkään aina, että se pistää mua käteen, mutta nyt  tein ja vielä onnistuin! YEAH ME!

Ärsyttää, kun en onnistu saamaan mun Facebookin mobiilitiedostokansiosta salaista!! Tai sellaista että se näkyy vain kavereille? Joko face ei lataa mulle sellaista mahdollisuutta tai sitten sellaista ei ole.

Lisään nyt tänne muutamaan aamulla napatun otoksen. Olkoot vaan paljastavia, mua ei kiinnosta, mä en ite ikinä kiinnitä tällasissa kuvissa huomiota mihinkään muuhun kuin kroppaan. Päällä voi olla vaikka naru tai teippiä, ihan sama, kroppa on se millä on merkitystä.

NAAAMMMM!!!!!!!!!!!!! Kermaa en voi sietää, mutta vadelmat lähti päältä alta aikayksikön heheh..

Voin muuten sitten kertoa sellaisen jutun, että olen löytänyt itsestäni aivan täysin uusia puolia viime aikoina. Ajallaan varmaan selvii onko se enemmän hyvä vai huono homma ja miten kaikki päättyy. Tällä hetkellä ainut varma asia on se, että tässä kämpässä on toinenkin hyttynen ja se tarkoittaa unetonta yötä.

Kauniita unia <3 Kiia

Back to reality

Huhheijjaa! Kurkkikipu alkaa olla pikkuhiljaa poissa ja Noan toiseen perättäiseen korvatulehdukseen saadut antibiootit alkaa purra, ni voi jo melkein huokaista helpotuksesta.
Muutto on ohi ja tavarat alkaa pikkuhiljaa löytää paikkaansa.
Koti on vielä kesken ja pieniä läpi sormien välistä katsomisia lukuunottamatta täydellinen! Isot makuuhuoneet, iso olo/ruokahuone, keittiö ja KAKSI vessaa, luksusta.
Naapurissa asuu paljon mummoja ja mammoja ja hurjia hölösuita, mutta alemmassa talossa onkin sitten senkin edestä lapsia Noalle leikkikamuiksi. Ne lapset on myös hurjan innokkaita koiran hoitajia, mikä on äärettömän söpöä.
Alue on rauhallista ja jotenkin ihanan seesteistä. Täällä pidetään hyvää huolta rappukäytävistä, pihoista ja istutuksista ja se luo sellaista lämmintä yhteisöllisyyttä mikä uupui vanhassa talonyhtiössä.
Olen kyllä niiiiin onnellinen että muutettiin. Varmaan kiroan sitten kun täällä alkaa se putkiremppa, mutta se on sitten sen ajan murhe. Evakuoidaan ittemme mummolaan. Väkisin.

Kahden viikon tauon jälkeen olen vihdoin päässyt salillekin ja voi että tuntuu hyvltä ja pahalta samaan aikaan. Sykkeet hakkaa pilvissä ja silmissä meinaa pimetä ihan perustreeneissä mut se on vain ohimenevää. Onneksi.
En nyt oikein tiedä, että asetanko itelleni tavoitteita treenien suhteen vai en. Tavallaan en haluaisi asettaa, koska pysyn ok kondiksessa ilmankin ja motivaatiota kyllä riittää, mutta toisaalta tekis mieli taas haastaa ittensä oikein toden teolla. Tavoitteiden edessä on vaan treenien epäsäännöllisyys ja sitten se, että haluaisin ehkä hetken aikaa olla ihan vain sillattis, että ainuut velvoitteet olisi Noa, työ ja hengissä pysyminen. Katsellaan mitä elämä tuo tullessaan.

VAROITUS! Paljon kuvia Noasta <3 <3 <3

Vesipeto Seikkiksessä vilukissa-mutsin kanssa.

Piti ottaa superisosta jädestä kuva mutta ehdin syömään sen ensin yhyhyy.

Oksennus.

Noa käytti kuvaustilanteen viekkaasti hyväkseen tunkemalla kiviä suuhunsa.

Lepoa.

Iso poika ihan itte!

Emmä ihan kamalasti ehtinyt lihoa parissa viikossa vaikka yritin. Masun lihakset on tosin vetäytyneet johonkin talviunille...

Rainman!

Joskus on hyvä valita joku vaihtoehtoinen nukkumapaikka <3

<3: Kiia