Asioita, joita ei saisi sanoa ääneen?

Jos tää kipuilu ei kohta lopu, ni sitte minä lopun.

Kuusi viikkoa selkäkipua. Ei pientä särkyä, kipua.
Kaksi viikkoa räkätautia.
Kaksi viikkoa korvasärkyä.
Viisi päivää viiltävää päänsärkyä.
Korvatulehdus, poskiontelontulehdus, viisauden hampaan tulehdus.
Lauantaina yrjöä. Edelleen pahaa oloa ja kuvotusta.
Kuumehikeä, sydän hakkaa.
Supistaa.

Miksen saa olla vaan rauhassa raskaana? Itkettää ja itku pahentaa hedaria. Oksettaa, paitsi vaakatasossa.
Fyysinen paha olo hyökkää henkisellekin puolelle. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että toivoisin tän lapsen syntyvän jo, vaikken siis missään nimessä haluaisi häntä 22-viikkoisena tähän syliini nyt.
Muistan, kun Noasta jouduin jäämään töistä ihan kamalan aikaisin pois ja mietin, että miten mä selviän tästä. Miten kulutan päivät kun Janne on töissä ja pystyssäkään ei pysty koko ajan olemaan. Se oli henkisesti rankkaa, mutta aika kultaa muistot.
Tilanne on nyt aikalailla sama, paitsi että olen koko ajan vielä kipeänäkin. Eetun lisäksi seurana on Noa, paitsi tänään, kun vein hänet päiväkotiin, kun en yksinkertaisesti kykene mihinkään. Pikainen kauppareissu muonanhankintatarkoituksessa oli valtava suoritus. Kotimatkan pidättelin oksennusta.
Yritin nukkua, mutta alakerrassa porataan. Putkiremontti.
Poran ääni + hedari = NOUNOU
Hedari + unettomuus = NOUNOU

Mun koko kroppa taistelee tätä raskautta vastaan. Mun ylämaha on niin kipeä ja kosketusarka, etten oikeesti jaksaisi sitäkään enää.
Olispa mun kroppa tehty raskautta varten.
Mä niin rakastan ja odotan tätä pientä mylletävää otusta syntyväksi, etten oikein ymmärrä tätä ristiriitaa.
Saako raskaana olemista.. inhota? Onko se se sana? Olisinko onnellinen jokaisesta kivusta ja särystä ja kolotuksesta, jos lasta ei olisi pantu alulle luonnollisin keinoin?
Saako näin oikeastaan edes sanoa?
Pitäisikö asiasta puhua vasta synnytyksen jälkeen, ettei kukaan nyt ajattele, että olen kiittämätön, syntymätöntä lastani vihaava paskamutsi?

Luojan kiitos jäljellä on enää neljä kuukautta. Kunhan saan tämän rakkauden täältä mahasta pihalle, voin unohtaa kaiken kakan ja keskittyä ihanan perheeni kanssa normaaliin arkeen ja ihanaan juhlaan, sekä kullata kaikki muistot kuluneelta yhdeksältä kuukaudelta.

Kiviä odotellessa.
Rakkaudella, Kiia.

Meille tulee pikkupikku prins....

Olen ollut yli viikon kipeänä ja maanantaina oli pakko jäädä töistä kotiin, kun flunssa otti musta yliotteen. Periaatteessa voisi kuvitella, että kun makaa himassa vaan päivät pitkät, niin olisi aikaa päivittää blogiakin.. Vaan entäs kun on veto niin nollassa, ettei vaan saa konetta auki ja sormia näppäimille? Plus että Noa on ollut mun kanssa kotona, koska hänelläkin on nenä falskannut ja yskä tuntuu taas tulleen jäädäkseen. 

Kaiken rään ja viisaudenhammaskivun ja korvatulehdusten ja ja ja keskellä on ollut myös paljon iloisia asioita, kuten piirtämistä, haleja, Autot-elokuvaa ( x20), Muumeja, pusuja, kylpemistä, lego-torneja ja autojonoja.

Tänään oli myös jännitykseni multihuipentuma, eli rakenneultra. Onneksi Jannekin pääsi paikalle ja näin ollen saatiin koko perhe olla treffaamassa uutta tulokastamme kuvaruudun välityksellä <3

Aivan liiallisen jäätelön syönnin ohella olen aivan rakastunut hedelmiin. Varsinkin alkuraskauden satsumat, klementiinit ja mandariinit on nousseet uusiksi naminameiksi. 

Uutena tulokkaana mainittakoon ananas. Tuoreananas on tosin nounou, sillä se aiheuttaa täysin hallitsematonta ylämahan kipua, mutta makea purkkiananas... AH!

Pötsi kasvaa kasvamistaan. Alkaa vähän karmaista, että mihinkäs mittoihin tää söpöläinen meinaa meikäläisen oikein venyttää...

Perunaa, lihaballseja, sipulisienisoossia ja.. maitoa?? WTF. Saatan olla tulossa mielipuoleksi.

Mun söpöläisvauvani sivuprofiilia <3

Mun söpöläisvauvani jalkapohja <3

Ja mun söpöläisvauvani tulevat vaatteet!! HIHII MEILLE TULEE SIIS TYTTÖ!!! 

Äidi pikkupikku prinsessa!! <3 Sitten mulla on aivan ihana prinssi ja aivan ihana prinsessa, enkä voisi olla onnellisempi!!¨

Vauvalla oli ultrassa kaikki aivan upeasti, eikä missään mitoissa ollut huomautettavaa. Tirppa vastasi edelleen viikon isompia viikkoja kuin mitä laskettu aika sanoo, mutta se on ollut tiedossa jo alusta asti. Prinsessa monotteli vuoroin meikäläistä ja vuoroin ultralaitetta ja teki selväksi, ettei ollut lainkaan kiinnostunut kuvaamisesta. Vihdoin selvisi myös syy mun syöksyäviin vessassa käynteihin: Neiti nimittäin SEISOI MUN RAKON PÄÄLLÄ koko ajan!! Eipä tarvii ihmetellä enää jos joudun kohta alkaa käyttämään vaippoja..

Lopussa, kun alettiin selvittämään sukupuolta, Tirppa alkoi haukotella ja imeä peukkuaan, käpertyen uniseen asentoon. Hänellä oli jalat koukussa ja kantapää haarovälissä. Hetken jo kaduin etten ollut kiskassut sitä takin taskussa ollutta pätkistä huiviini kesken session, neiti olisi jaksanut esitellä itseään vielä hetken aikaa.. No, meidän onneksemme ultraaja tuntui olevan ihan yhtä kiinnostunut sukupuolesta kuin mekin ja näinollen tutkailtuaan ja hytkyteltyään totesi, ettei kyllä näe täällä muuta kuin tytön "vehkeet" ja sillä sipuli. 

Tämä diagnoosi kelpasi mulle, koska itsekään en mitään ylimääräisiä ulokkeita ruudulta havainnut ja Noan ultrasta muistan sen verran, että jos poika on poika ni sen kyllä huomaa, tai on näöntarkastuksen tarpeessa.

Jotta kukaan ei nyt ymmärtäisi mua väärin, niin jos kätilön arvio menikin vikaan ja meille syntyisikin poika, niin rakastaisin häntä aivan yhtä paljon ja ehdoitta ja loputtomasti kuin luvattua tyttöäkin.

Poika nyt vaan joutuisi sattuneista syistä käyttämään tyttöjen vaatteita ensimmäisen elinvuotensa ajan...

Tärkeintä on nyt kuitenkin, että vauvalla on kaikki hyvin ja hän kasvaa toivotulla tavalla.

Nyt tää mama lähtee pehkujen pulelle valmistautumaan huomiseen duunipäivään. Tässä meidän talonyhtiössä on nimittäin käynnissä putkiremppa ja herätys tapahtuu joka aamu klo 07.. 

Kauniita unia ja paljon pusuja,

<3: Kiia

Viittä vajaa puoliväli.

Niin se aika vain lentää. Puoliväli häämöttää kahden päivän päässä ja meikäläinen on aivan pihalla kun kuukaudet vaihtuu enkä pysy yhtään perässä. Aloitin äsken kirjoittamaan tekstiä, missä vinguin ja valitin kun väsyttää ja mieli on välillä maassa ja plaplapla. Totesin kuitenkin, etten jaksa kirjoittaa aiheesta tarinoiden, saatika sitte että lukea siitä jälkeenpäin, mutta koska tämä kanava on mulle kuitenkin eräänlainen päiväkirja, ni lätästäänpäs faktat tiskiin:

- Olen räjähdysherkkä, mutta silti kamalan onnellinen ja tyytyväinen ja täynnä rakkautta ja herkkyyttä ja hempeyttä.

- Töissä seistessä selkä sattuu ja särkee aivan veesti. Paine alkaa tuntua noin tunnin pystyssä olon jälkeen ja siihen auttaa vain makuuasento. No valitettavasti meillä nyt ei töissä just noitä sänkyjä ole ja kaakelilattialla on vähän inhottava pistää levyksi ni tilanne on loppupäivästä aika kriittinen ja mun lyllerrys duunista hakemaan Noaa (n.700m) kestää vartin kun pelkään että pian lähtee jalat alta tai vatsa irti.

- Närästys? En tie onko siis närästystä kun tuntuu koko ylämahan kaaressa, mutta kamalaa se on ja pystyssä ollessa ei helpota ollenkaan. Nyt kolme vapaapäivää kotona olleena tätä probleemaa ei ole ollut, mutta seistessä se tulee eikä lähde ei sit kulumallakaan.

- Väsymys. Mikään uni ei riitä. Mikään määrä, eikä laatu päästä mua tästä suosta. 

Kaiken tämän ohella olo on mitä mainioin. Ekassa ultrassa mulle sanottiin, että koska istukka on tässä raskaudessa tossa edessä, niin vauvan liikkeet saattaa tuntua vasta tosi myöhään ja ihan vaimeina. Yeah Right! Tää baby on nyt nelisen viikkoa ilmoittanut itsestään päivittäin ja nyt viimeisen neljän päivän ajan olen miettinyt, että mahtaako se Tirppa siellä nukkua ollenkaan, Tosin, potkut ei tule mahan keskelle vaan nimenomaan sivuille ja sitten erittäin miellyttävän tuntuisesti tonne alas, missä ne aiheuttaa usein sellasen torpedona vessaan juoksemisen, että siinä jää asiakkaatkin tiskille pullineen päivineen kun tädillä meinaa lirahtaa pöksyyn. Hihii!

Vertailin tossa äskettäin myös masukuvia Noasta ja tästä babysta ja hämmennyin. Mulla on jotenkin jäänyt sellainen mielikuva, että Noasta masu olisi ollut huomattavasti isompi kuin nyt, mutta olin aivan väärässä. Näähän on aika saman kokoisen, mutta ihan täysin eri malliset.. Vai olenko vain sokea? Please help me.

Noa 20+1

Tirppa 19+4

Tirppa on myös aivan vino! Ai mitenniin kohtu kallellaan? Ei edes huomaa.

Onhan masuissa eroja vai kuvittelenko vain? Noa on kulmikas ja Tirppa pyöreä?

Onkohan sukupuolella merkitystä.. Hmm.. Se selvinnee viikon päästä ultrassa. Jänskää aivan simona!

No juu eli masu kasvaa ja saa kasvaakin, 4,5kk päästä alkais olee sellanen tilanne, että Tirppa saapuisi tänne maailmaan meitä ilostuttamaan. Toivottavasti kaikki menee loppuu asti hyvin.

Loppuun vähän kuvia puhelimesta. Osa instagramin (@kaijakaurimo) kätköistä.

Meidän menopelit. Tirpan vaunut, molempien vauvojeni tulpat ja Baabelin rallikärryt.

Kuvaan mahtuis ihan keppanasti vielä yhdet? Kun osasta on kerta jo luovuttu? Eikö? Janne?

Olemme saavuttaneet raskauden kriittisen apupöytä-vaiheen, enkä voisi olla onnellisempi.

Vauva piiloutuu harmaaseen ja mää pullistelen vessassa peilin edessä. Peli ei ole vielä ihan menetetty!

MUN RAKKAUS !!!!! <3

Ja sitten illan tankotunteja suunnittelemaan. Aletaan elää aikoja, kun mun tarvii laittaa pitkät pöksyt tunneille päälle, etten enää kamalasti tangolle kiipeis, irtoo vielä joku istukka. Ei oo leikin asia. Mutta hienosti on treenit sujunut tällai vähän pulleampanakin, tytöt on aivan ihania luttania reippaita ja meikäläisellä motivaatio kohdillaan.

Kahdeksan (8) tankokertaa vielä jäljellä ja sitten kutsuu mammaloma. Ikävöin tyttöjä jo valmiiksi.

Mutta se siitä, ihanaa sunnuntaita kaikille ja energistä alkavaa viikkoa!

Pusuja, Kiia <3