Asioita, joita ei saisi sanoa ääneen?

Jos tää kipuilu ei kohta lopu, ni sitte minä lopun.

Kuusi viikkoa selkäkipua. Ei pientä särkyä, kipua.
Kaksi viikkoa räkätautia.
Kaksi viikkoa korvasärkyä.
Viisi päivää viiltävää päänsärkyä.
Korvatulehdus, poskiontelontulehdus, viisauden hampaan tulehdus.
Lauantaina yrjöä. Edelleen pahaa oloa ja kuvotusta.
Kuumehikeä, sydän hakkaa.
Supistaa.

Miksen saa olla vaan rauhassa raskaana? Itkettää ja itku pahentaa hedaria. Oksettaa, paitsi vaakatasossa.
Fyysinen paha olo hyökkää henkisellekin puolelle. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että toivoisin tän lapsen syntyvän jo, vaikken siis missään nimessä haluaisi häntä 22-viikkoisena tähän syliini nyt.
Muistan, kun Noasta jouduin jäämään töistä ihan kamalan aikaisin pois ja mietin, että miten mä selviän tästä. Miten kulutan päivät kun Janne on töissä ja pystyssäkään ei pysty koko ajan olemaan. Se oli henkisesti rankkaa, mutta aika kultaa muistot.
Tilanne on nyt aikalailla sama, paitsi että olen koko ajan vielä kipeänäkin. Eetun lisäksi seurana on Noa, paitsi tänään, kun vein hänet päiväkotiin, kun en yksinkertaisesti kykene mihinkään. Pikainen kauppareissu muonanhankintatarkoituksessa oli valtava suoritus. Kotimatkan pidättelin oksennusta.
Yritin nukkua, mutta alakerrassa porataan. Putkiremontti.
Poran ääni + hedari = NOUNOU
Hedari + unettomuus = NOUNOU

Mun koko kroppa taistelee tätä raskautta vastaan. Mun ylämaha on niin kipeä ja kosketusarka, etten oikeesti jaksaisi sitäkään enää.
Olispa mun kroppa tehty raskautta varten.
Mä niin rakastan ja odotan tätä pientä mylletävää otusta syntyväksi, etten oikein ymmärrä tätä ristiriitaa.
Saako raskaana olemista.. inhota? Onko se se sana? Olisinko onnellinen jokaisesta kivusta ja särystä ja kolotuksesta, jos lasta ei olisi pantu alulle luonnollisin keinoin?
Saako näin oikeastaan edes sanoa?
Pitäisikö asiasta puhua vasta synnytyksen jälkeen, ettei kukaan nyt ajattele, että olen kiittämätön, syntymätöntä lastani vihaava paskamutsi?

Luojan kiitos jäljellä on enää neljä kuukautta. Kunhan saan tämän rakkauden täältä mahasta pihalle, voin unohtaa kaiken kakan ja keskittyä ihanan perheeni kanssa normaaliin arkeen ja ihanaan juhlaan, sekä kullata kaikki muistot kuluneelta yhdeksältä kuukaudelta.

Kiviä odotellessa.
Rakkaudella, Kiia.