Katsokaa nyt miten hieno se on!
Hampaasta inspiroituneena haluan kirjoittaa vähän Noan tähänastisesta elämästä, kehityksestä, tapahtumista ja etapeista.
Noa Juhani Jannenpoika syntyi 26. maaliskuuta 2012 kello 17:31, äidin 79,5 tunnin ähertämisen ja pusertamisen jälkeen. Odotus ja synnytys oli aika hanurista, mutta palkinto oli niin hyvä, ettei huonoilla asioilla ole enää mitään painoarvoa. Syntyessään pojan mitat olivat 3930g ja 53cm.
Isin sylissä ennen kuin äitin syliin oli edes ehtinyt, epistä!
Söpöläiset, toinen vasta 1 pv ikäinen.
Pojan ensimmäinen elinkuukausi oli jännää aikaa. Jokainen hiljainen hetki oli palkinto ja väsymys painoi. Tuntui, että poika söi jatkuvasti ja muutenkin halusi jotain koko ajan. Annoin tottakai kaiken huomioni, muttei sekään aina riittänyt, joskus vauvalla vaan sattui niin paljon masu, ettei mikään muu kuin kylmät hermot, masuhieronta, jalkajumppa ja hyssyttely auttanut. Siinä sitten ravattiin vuorotellen ympäri kämppää vauva sylissä ja ihmeteltiin, että tätäkö se nyt on. Ei siinä osaa olla oikein positiivinen tai erityisen iloinen, kun yöt menee herkkäunisena vain torkkuessa, päivät hormonien takia hereillä ja olo on kuin zombiella. Kaiken lisäksi kroppa on aivan vieras läskeineen ja kipeä sektiohaava vaikeuttaa elämää joka osa-alueella. Joka päivä on yhtä puuromössöä kun ei erota aamua illasta jatkuvan syöttämisen ja vaipanvaihdon ja hyssyttelyn ja jumpan ja pallutuksen lomasta.
Aika kuitenkin kului nopeasti ja päivä päivältä, viikko viikolta elämä helpottui ja muuttui mielekkäämmäksi. Aloin käymään salilla ja Noa viihtyi lapsiparkissa kuin unelma. Kotona alkoi olla helpompaa, kun Noa tykkäsi leikkiä puuhamatolla ja katsella sitterissä mun hänelle esittelemiä leluja ja kirjoja. Sylissäkin hän alkoi viihtyä tyytyväisenä pitempiä aikoja.
Tasan 5 vkon ikäisenä Noa jaksoi jo kannatella mahalla maatessaan päätään vaikka kuinka hienosti ja voin kertoa, että kyllä oli äiti ja isi ylpeitä! Oli hurjan jännää istua hänen vieressään lattialla ja seurata veuhtaamista. Noa oli jo ihan pienestä asti tosi jäntevä ja pyrki kääntymään selältä mahalleen todella pienenä. 6viikon ja 2pv ikäisenä hän kääntyikin ensimmäisen kerran selältä mahalleen ja pelästyi itsekin tapahtumaa niin paljon, että alkoi ihan itkeä, voi vaavi raasua.
Äidin reipas tasan 5 vkoa.
4kk ikäisenä jouduin ottamaan hoitopöydän pois käytöstä, kun poika veuhtasi jo niin kovaa, ettei meinannut vaippaa vaihtaessa pysyä tasolla ollenkaan. Tästä lähtien vaipat ja vaatteet vaihdettiin äidin ja isän sängyllä.
silloin hän löysi myös varpaansa ja pyrki vetämään niitä suuhn maistiaisiksi, ties mitä aromeja sieltä löytyy!
Noa oli 2 päivää vajaa 4 kuukautta, kun hän kakkasi ensimmäisen kerran pottaan! Voi sitä ihmettä! En voi kyllä sanoin kuvailla, miten ylpeä pojastani silloin olin. Varhaisen potta-kokeilun taustalla oli monet vaippaan väännetyt vihaiset kakat ja oma, näistä kyseisistä kiukkukakoista kummunnut kiinnostus vauvatrendien taivaalla loistanutta vessahätäviestintää kohtaan. Osui ja upposi: Nykyään meillä käydään potalla suorittamassa kakkostarpeet. Ykköstarpeet päätyvät vielä pääosin vaippaan ja saavatkin päätyä. Pottareissuilla ei ole kuin voittajia, sillä jos tulosta ei tule, se ei todellakaan haittaa ja jos tulee, niin joka kerta on bileet! Myöskään vaippaan tulleesta kakasta ei sakoteta.
Hyi, perunaa!
Juhuuuu! Potta-mies!!
5kk ikäisenä lisättiin huomattavasti kiinteiden ruokien määrää. Noa sai alkaa maistella ensin ihan oikeita hedelmiä ja sitten erilaisia hedelmäsoseita, perunaa, bataattia ja mitä kaikkea. Kohta syötiinkin jo viisi kiinteää ateriaa päivässä ja lapsukainen tuntui huomattavasti paljon tyytyväisemmältä kuin aiemmin, kun aiemmin touhutessa puolet juodusta maidosta pulautettiin aina pihalle. Joskus tuntuu, että tän lapsukaisen maha on kuin pohjaton kaivo, sehän syö melkein saman verran kuin minä!
Sitten tuli ryömiminen ja joka paikkaan kiipeily.
Nyt hän kävelee jo pitkin tukia, mihin ikinä vain pääseekin ja nousee seisomaan sellaisiakin tukia vasten, mihin ei välttämäti oikeasti pysty nousta seisomaan. Viimeisin neroleimaus on tämä "Äiti ota koppi"-leikki, se vasta hauskaa onkin...
Hän opettelee syömään itse niin, että äiti ottaa ruuan lautaselta lusikkaan ja hän itse laittaa sen suuhun. Voi sitä ilon (sotkun) määrää, hah!
Kokonaisuudessaan Noa on ihana. iloinen, valloittava, rakastettava, puhelias, naistennaurattaja, söpöläinen ja mitä näitä nyt on. Hänellä on hetkensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Välillä pitää vaan saada sanottua asiansa - mielellään huutamalla. Mutta kyllä itselläkin palaa välillä päreet, miksei hänellä sitten saisi?
2,5kk päästä pojan pitäisi aloittaa jo päikkärissä muutamana päivänä viikossa, lyhyitä päiviä. Aika on lentänyt huuurjan kovaa vauhtia. Onneksi Noa on reipas ja sosiaalinen eikä vierasta, niin en usko päikkärin aloittamisen olevan hänelle mikään ongelma. Tottakai ikävä tulee välillä ja kovanakin, mutta voin melkein vannoa, että äidin ikävä on vielä Noankin ikävää kovempi.Aina mietitään, miten lapsi pärjää päikkärissä, mutta entä äiti? Entä jos äiti ei pärjää töissä ilman vauvaa? NYYH.
No, se on sitten sen ajan murhe.
Tässä vielä kuva äidin megasulosta nukkumatista!
Mukavaa sunnuntai-iltaa ja ihanaa alkavaa viikkoa kaikille, meikä lähtee nyt tankojumppaamaan.
-Kiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti